Lähtö

Viimeinen ilta Ilembulassa. Aamulla lähdemme kahdeksan aikaan ajelemaan kohti Mikumia, jossa yövymme ennen tiistain ajoa Dariin saakka. Ajatus täältä lähtemisestä on nyt yhtä epätodellinen kuin tänne vajaat kaksi kuukautta sitten. Tähän arkeen ja elämään täällä on alkanut tottua, ja Ilembula tuntuu kodikkaalta. Suomalaisten ja ruotsalaisten vierailijoiden porukastamme on tullut kuin pieni perhe. Toisaalta on ihana ajatella paluuta, mutta kyllä täältä on vaikeaa lähteä. Kiitollisuus on se päällimmäisin tunne, ja toivon jo nyt joskus pääseväni takaisin.

Eilen lauantaina olin orpolassa jonkin aikaa, ja iltapäivällä teimme parin tunnin savannikävelyn pienellä porukalla. Savannikävelyistä on näinä viikkoina tullut minulle tosi tärkeä oman ajan ja levon mahdollisuus. Maisema on uskomattoman kaunis kaikessa karuudessaan. Tästä päivästä lähtien kuiva maisema alkaa tosin vihertää. Tuntuu niin kuin tämä viimeinen päivä olisi kruunattu sillä, että sateet alkoivat vihdoin! Koko täällä oloni aikana ei ole satanut pisaraakaan. Tänään illalla kun olin orpolassa hyvästelemässä lapsia, alkoi ulkoa kuulua kauan odotettua jyrinää, ja hieman ennen kuutta alkoi mahtava kaatosade ja ukkonen. Söimme illallista salamoiden räiskyessä ulkona. Toivoin että ehtisin nähdä sateiden alun ennen lähtöäni. Pisarat rummuttavat kattopelteihin ja sateen tuoksu tulee sisälle asti.

Myös tämän aamun jumalanpalvelus oli todella mieleenpainuva. Paikalla oli upeasti laulava kuoro ja lisäksi laulu- ja tanssiryhmä, jossa oli esiintyjiä pienistä lapsista aikuisiin. He lauloivat ja tanssivat aivan ihanasti kirkon etuosassa, ja siitä levisi kirkkoon uskomaton ilo. Kirkkokansa taputti ja oli täysillä mukana, sellaista mieletöntä riemua toivoisi kirkossa nähtävän!! Meillä on niin paljon syytä iloon ja kiitokseen :)

Kid´s Clubin lapsia

Ihanaa tanssia kirkossa!

 

Iltapäivällä sairaalan pihapiiriin kokoontui kymmeniä lapsia Kids Club-tapahtumaan, joka on suunnattu hiv-positiivisille lapsille vanhempineen. Äidit ja isät saivat sairaalan henkilökunnalta ohjausta lasten hoitoon ja neuvontaa hyvästä terveydestä. Lapset saivat leikkiä ulkona ja tavata samanikäisiä, samassa tilanteessa olevia lapsia. Pojat pelasivat jalkapalloa, tytöt hyppivät narua ja leikkivät värikkäillä ilmapalloilla. Kaikki saivat mehua ja keksiä, ja lopuksi kukin sai mukaansa saippuaa ja sokeria kotiin viemisiksi.Tällainen vertaistuki ja kiva yhdessäolo voi varmasti olla iso voimavara lapsille ja vanhemmille.

Pari tuntia sitten kävin viettämässä tämän reissun viimeisen hetken orpolan ihanien lasten kanssa. Moni heistä juoksi jo pihalla vastaan ja syliin, ja siinä heti tajusin kuinka kova ikävä minulle tulee näitä lapsia. Sisällä vallitsi iloinen sekamelska kun Noel ystävineen kyyditsi lapsia kärryissä, jotkut riitelivät leluista, kaikki pyrkivät syliin yhtä aikaa ja mamat vaihtoivat vauvojen vaippoja laulellen samalla. Siellä on niin paljon iloa ja elämää. Ja niin paljon toivoa!! Rukoilen ja uskon että Jumala johdattaa joka ikistä näistä lapsista ja että Hänellä on ainutlaatuinen suunnitelma jokaisen kohdalla toteutumassa. Nämä arvokkaat viikot heidän kanssaan tulevat jäämään mieleeni lähtemättömästi.

Päätän blogini kirjoittamisen tähän. Kiitos esirukouksistanne rakkaat! Jatketaan edelleen yhteistä rukousta Ilembulan orpolan, Leena Pasasen, Ilembulan ja Mufindin HIV/AIDS-työn ja koko Tansanian puolesta.

Korkea ja ylhäinen, hän joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen. Jes.57:15

Syli on tärkein

Enää kolme yötä, ja lähden Ilembulasta. Vietän vielä vajaat kaksi viikkoa pohjoisessa Tansaniassa äidin kanssa ennen kun palaan Suomeen perjantaina 3.12. Ilembulan sairaala ja erityisesti orpolan lapset ovat kuitenkin merkittävin syy tälle matkalleni, ja jo nyt tuntuu haikealta ajatella täältä lähtemistä. Olen valtavan kiitollinen Jumalalle tästä matkasta: kohtaamisista, tunteiden myllerryksestä, uusista siskoista ja veljistä. Täällä on valtavasti kauneutta, toivoa ja iloa kaiken kärsimyksenkin keskellä. 

Tämä kuluva viikko on ollut yksi ikimuistoisimmista täällä. Marian ja minun lisäksi orpolassa on ollut tällä viikolla muutamia tunteja sairaanhoitajaopiskelija Pauliina, Marian veli Noel, tämän ystävä David ja toinen sairaanhoidonopiskelija Kreetta. Suomesta lääkärivaimonsa kanssa tänne saapunut Arvo on vieraillut orpolassa videoimassa lapsia Ilembulasta kertovaa kirjaansa varten, ja soittanut kaiken lisäksi lapsille mandoliinia! Sylejä lapsille on siis ollut tavallista enemmän ja he ovat nauttineet siitä.

Aamuhetket orpolan pienimpien asukeiden huoneessa ovat olleet erityisen mieleenpainuvia. Yhdeksän aikaan vauvat alkavat heräillä, ja monet hymyilevät heti aamusta uskomattoman leveästi. Maria pesee lapset huolellisesti, minkä jälkeen pääsemme pukemaan heitä. Suomesta ja muualtakin on tullut lahjoituksina suloisia potkupukuja ja muita lastenvaatteita, ja niistä on hauskaa valita kullekin lapselle mahdollisimman kivannäköinen vaatetus. Lapsia rasvatessa ja pukiessa on hyvä mahdollisuus jutella kullekin erikseen, jolloin jokainen lapsi saa vain hänelle osoitettua huomiota. Pukemisen jälkeen parivuotiaat lähtevät viilettämään ympäri orpolaa, kuljettavat tavaroita paikasta toiseen ja pyrkivät välillä syliin. Alle vuoden ikäiset lapset istuvat tai ryömivät lattialla ja ovat innoissaan päästessään pois pinnasängyistä. Pienimmät vauvat saavat mahdollisimman paljon vain olla sylissä ja tuntea lämpöä siinä. Pian alle vuodenikäiset saavat päivittäisen maitokorvike- ja velliannoksensa. On ainutlaatuinen kokemus syöttää pariviikkoista vauvaa mukista. Aivan pienimmätkin ovat oppineet nopeasti ruokailemaan sillä tavalla. Yhdentoista aikaa vauvojen jo mentyä unille parivuotiaat kokoontuvat ruokahuoneeseen syöttötuoleihin. Osa syö hienosti ugalia itse, toisia vielä syötetään. Kaikilla on aina ruoka-aikaan suu auki kuin linnunpoikasilla. 

Mieleenpainuva hetki oli myös se, kun toissapäivänä olimme isompien lasten kanssa tunnin verran ulkona. Piirsimme asfalttiliiduilla kivetykseen kuvia ja Pauliina opetti lapsille ruutuhyppelyä. Arvo jota lapset alkoivat kutsua babuksi eli isoisäksi, soitteli mandoliinia kuusivuotiaan Neeman kanssa kuistin portailla.  

Rennon yhdessäolon ja ilon hetket ovat orpolassa uskomattoman kallisarvoisia. Kun lapset voivat vain olla sylissä tai leikkiä keskenään ja aikuisen kanssa, he ovat onnellisimmillaan. Olen täällä päivittäin miettinyt sylin, hyväksyvän katseen ja hymyn sekä välittävän kosketuksen merkitystä lapselle, ja aikuiselle yhtä lailla. Tärkein tehtäväni täällä on ollut olla rakastamassa ja pitämässä huolta, ja mikä voisi olla parempaa ”työtä”. Työnä sitä on oikeastaan aika vaikea ajatellakaan. Se on ollut enemmänkin olemista, sillä kaikki on tapahtunut vuorovaikutuksessa lasten ja muiden täällä olevien ihmisten kanssa. Kukin on saanut olla antamassa ja vastaanottamassa, puolin ja toisin. Olen oppinut ja saanut täällä niin paljon…

Uusia ystäviä

Orpolassa on tuloillaan muutoksen aika. Sairaalan puolelta olisi tulossa sinne useita vauvoja, mutta orpola on käytönnössä tällä hetkellä täynnä. Pian, mahdollisesti joulukuussa on neljän vanhimman lapsen aika muuttaa toiseen kylään löytölapsille tarkoitettuun kotiin. Löytölastenkodin on tarkoitus valmistua aivan lähiviikkoina. Pienempien 2-3-vuotiaiden lasten kohdalla kartoitetaan onko heillä sukulaisia joiden luokse he voisivat muuttaa asumaan. Yksi pikkupojista muuttikin viime viikolla isoäitinsä luo. Toivomme ja rukoilemme että jokaiselle löytyisi paras mahdollinen koti. Osa lapsista jää aika varmasti vielä orpolaan odottamaan kodin löytymistä.
Uusia asukkeja on siis tulossa. Tänään iltapäivällä kun palasin lounaalta, oli orpolaan tullut uusi tyttövauva. Hän on parin viikon ikäinen, hyvin siro ja suloinen. Hänkin joi jo maitoa mukista isompien tapaan, ja päässä hänellä oli hellyyttävä villapipo.

Olemme olleet orpolassa nyt yhdessä Marian kanssa. Meillä on ollut tosi mukavaa tehdessämme perushoitoa ja leikkiessämme lasten kanssa. Tänäänkin orpolassa kuului paljon naurua, mikä tuntuu tosi mahtavalta. Tänään lasten mennessä päiväunille Maria teki minulle hienon afrikkalaisen lettikampauksen, ja samalla muistelimme erilaisia lauluja joita kumpikin osaamme. Maria toivoo pääsevänsä opiskelemaan sairaanhoitoa tai fysioterapiaa, "as God wishes" niin kuin hän tänään sanoi. Hänestä huokuu ilo ja lämpö toisia ihmisiä kohtaan, sekä ihana usko ja luottamus Jumalan huolenpitoon. On todellinen ilo saada tutustua häneen!

Jätän teille rukousaiheeksi lasten mahdolliset uudet kodit, sekä uudet orpolaan muuttavat lapset. Monelle orpolan lapsista on vuosien saatossa löytynyt ihana koti ja sen myötä toiveikas tulevaisuus. Kiitosaiheena on Maria, joka voi nyt olla päivittäin lasten ihanana sylinä.

Seikkailu villissä Afrikassa...

Takana on ihmeellinen retki Ruahaan, joka on Afrikan toiseksi suurin kansallispuisto Etelä-Afrikan Krugerin jälkeen. Matkustimme torstaina Iringaan kolmen tunnin päähän Ilembulasta ja jäimme sinne yöksi jatkaaksemme matkaa taas aamulla. Iringasta Ruahan portille oli matkaa noin kolme tuntia. Oli mahtavaa ajaa sisään portista sisään valtavaan lähes täysin luonnontilassa olevaan, asumattomaan luonnonpuistoon. Alue on uskomattoman kaunis: vuoria ja savannia silmänkantamattomiin, sekä maisemaa halkova joki, joka tosin nyt on kuivillaan. Pysähdyimme sillan kohdalla paikassa, missä oli aika paljon vettä, ja siellä veden pinnan alla liikuskeli viitisentoista virtahepoa! Ne nousivat välillä pintaan hengittämään ja sukelsivat taas. Muutama krokotiili makoili kivien päällä auringossa. Oli vaikeaa uskoa että virtahevot ovat todella vaarallisia ja hyvin nopeita juoksemaan maalla. Ne tappavat enemmän ihmisiä Afrikassa kuin mitkään muut eläimet.

 Yövyimme upeassa Mwagusi Lodgessa, syvällä Ruahassa luonnon keskellä. Majapaikkamme olivat kuin telttoja joiden ympärille oli rakennettu katto ja väljät seinät. Majojen läpi tuuli jatkuvasti, eikä etuseinää ollut hyttysverkkoa lukuun ottamatta, joten tuntui kun olisimme yöpyneet ulkoilmassa. Luonnon äänet kantautuivat telttaan pimeässä: norsut syömässä puiden lehtiä aivan teltan lähellä, linnut ja hyönteisten siritys. Toisena yönä kuulimme leijonan karjuvan! Leijonat ilmoittavat pimeässä reviirinsä karjumalla, ja niiden matala kumiseva ääni on pelottavan upea. Makasin valveilla pitkään kuuntelemassa sitä.

Parin päivän Ruahan retkeemme kuului kolme game drivea eli safariajoa ympäröivässä luonnossa. Meitä oli autossa viisi suomalaista, kaksi ruotsalaista, kuljettaja ja safariopas, joka oli kanssamme kaikilla kolmella ajolla. Yksi game drive kesti kahdesta ja puolesta tunnista neljään tuntiin. Opas kertoi eläimistä ja saimme kysellä häneltä kaikkea. Näimme kotkia, tukaaneja, värikkäitä lintuja, paviaaneja, pahkasikoja ja pieniä jyrsijöitä. Siellä täällä kirahvin pää nousi pensaston yläpuolelle, ja se oli joka kerta yhtä hätkähdyttävä näky! Ne kulkivat syömässä lehtiä puista pienissä ryhmissä. Myös norsut kulkivat pareittain ja laumana. Yksi norsu tuli aivan automme viereen. Vihdoin näimme sen mitä eniten odotin: kaksi kaunista naarasleijonaa kolmen pennun kanssa makoilemassa pensastossa. Pääsimme autolla parin metrin päähän, ja ne vaan nukkuivat rauhassa. Autoissa ei ollut ikkunalaseja ja ne olivat aivan avonaisia, joten tuntui aika hurjalta katsella leijonia niin läheltä.

Palatessamme lodgelle auringon laskiessa näimme leopardin, mikä on oppaan mukaan harvinainen näky. Leopardi liikkuu yksin hämärässä, joten sitä on vaikea nähdä.

Seuraavana päivänä söimme aamiaista maastossa ja näimme lisää ihmeellisiä otuksia. Illan hämärtyessä juuri kun olimme kääntymässä takaisin palataksemme lodgelle, näimme jotakin uskomatonta: Kirahvin, joka kummassakin takajalassa roikkui leijona! Opas kertoi että ne olivat samat naaraat jotka näimme edellispäivänä. Nyt ne olivat todellisia petoja, kummankin pää ja yläruumis aivan veressä. Katselimme järkyttyneinä kuinka kirahvi yritti liikkua leijonien tiukentaessa otettaan sen jaloista. Leijonanpennut yrittivät nekin purra kirahvia, joka oppaan mukaan oli kaiken lisäksi kantava. Jonkin ajan päästä kirahvi väsyi ja kaatui. Samassa leijonat olivat sen päällä ja toinen naaras alkoi kuristaa sitä. Koko tapahtuma kesti reilun tunnin, ja kun kirahvi lopulta lakkasi liikkumasta, leijonat olivat tosi uupuneita. Pennut alkoivat syödä ja emot lepäsivät puoliksi kirahvin päällä hengittäen raskaasti. Siinä nähtiin konkreettisesti luonnonlakien toteutuminen, yksi kuolee ja toiset saavat elää. Olimme muutaman metrin päässä, ja sydän kyllä hakkasi lujaa. En varmasti koskaan unohda sitä näkyä. Opas sanoi että tällaisia tilanteita pääsee näkemään vain pari kertaa vuodessa. Oli kuin oltaisiin katseltu National Geographikin dokumenttia sillä erotuksella että olimme aivan siinä vieressä!

Tänään palasimme takaisin töihin, ja oli ihana palata tutuksi tulleeseen Ilembulaan. Eilen illalla Leena vei minut tapaamaan tansanialaista kasvattitytärtään Mariaa, joka on yksi Daktarin lapset- kirjan päähenkilöistä. Tänään olimme Marian kanssa yhdessä orpolassa, hänen kanssaan on tosi ihana jutella ja olla. Hoidimme lasten aamupesut ja sekoitimme ugalin sekaan kanaa ja tomaattia lasten lounasta varten.

Tästä alkoi viimeinen viikkoni Ilembulassa. Uskomatonta miten nopeasti aika menee. Ensi maanantaina matkustamme Leenan autolla porukalla ensin Mikumiin, jossa yövymme. Tiistaiaamuna jatkuu matka Dariin. Siellä tapaan äidin ja aloitamme vajaan parin viikon lomareissumme vielä ennen Suomeen paluuta. Tuntuu että tiedosta koko ajan että aika täällä on käymässä vähiin. Tulen ikävöimään tätä paikkaa, näitä ihmisiä ja orpolan lapsia. Mutta onneksi on vielä tämä viikko aikaa.

Uudet tulokkaat

Taas on takana pari vauhdikasta ja mukavaa päivää lasten kanssa. Heidän hoitamisensa ja seuraamisensa on mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, myös haastavaa. Iloitsen erityisesti niistä hetkistä jolloin voin rauhassa keskittyä yhteen lapseen. Tohinan keskellä tulee välillä sellaisia suvantoja, jolloin toiset lapset ovat kauempana, ja yksi heistä kiipeää syliini. Vilkkaimmatkin lapset rauhoittuvat ja saattavat viipyä sylissä puolikin tuntia jos siihen on mahdollisuus. On erityisen puhuttelevaa nähdä, kun kuusivuotiaatkin saattavat käpertyä syliin kuin pikkuvauvat. Yksi heistä nukahti kerran siihen sormi suussaan.

Orpolaan on pari päivää sitten tullut kaksi uutta vauvaa: noin kolmen viikon ikäinen poika Damson, ja pariviikkoinen tyttö, jolla ei vielä ole nimeä. Molempien äidit kuolivat synnytyksessä. Vauvat ovat kuin pieniä nukkeja, ja tuntuu hurjalta ajatella että heillä ei ole yhtä ihmistä, jonka lähellä he saisivat olla, niin kuin kuuluisi. Eilen ja tänään katsoin kun heitä ruokittiin: mamat pitävät heitä sylissään istuvassa asennossa ja juottavat heille velliä mukista, ihan niin kuin isoillekin lapsille. Kun he kasvavat parivuotiaiksi, he pääsevät sukulaistensa hoiviin, jos sellaisia on. Muussa tapauksessa he odottavat adoptiota.

Tällä hetkellä orpolassa neljä noin 4-6-vuotiasta lasta, joille ei ole löytynyt kotia. Parin tunnin ajomatkan päähän Mafingaan on valmistumassa parin kuukauden sisällä löytölasten koti, joka on tarkoitettu näille vanhemmille orvoille. Heti kun se valmistuu, ehkä jo ennen kuin palaan Suomeen, orpolamme vanhimmat lapset muuttavat sinne. Yksi orpolan parivuotiaista lapsista, suloinen hymytyttö, on varsinainen lottovoittaja: yksi sairaalan työntekijöistä ihastui tyttöön jo kun hänet löydettiin kylältä vastasyntyneenä. Sairaalan työntekijä aikoo adoptoida hänet tyttärekseen, ja tyttöä odottavat rakastavat vanhemmat. Toivon ja rukoilen että mahdollisimman monelle muullekin kävisi yhtä ihanasti.

Adoptio ei nimittäin välttämättä ole aina onnistunut. Siitä esimerkkinä on eräs noin viisivuotias poika, entinen orpolan asukki, jonka näen päivittäin liikuskelevan sairaalan talojen alueella. Hän asuu alkoholisoituneiden sukulaistensa luona ja on jäänyt heitteille. Tänä aamuna orpolaan mennessäni poika juoksi luokseni ja näytti kädessään olevaa leivänpalaa. Hän oli varmaankin saanut sen joltain naapurilta. Lähes joka ilta näemme hänet koputtelemassa oville ja pyytämässä ruokaa vaikka ilta olisi jo pimenemässä. Pojan tilanne huolestuttaa monia, ja hänelle saattaa löytyä paikka Mafingan löytölasten kodista, jossa hänen ei tarvitsisi huolehtia ruuasta tai vaatteista. Kannetaan näitä lapsia rukouksissa.

vastaanotto talon terassilla

Lasten kylän asukkaita

Vierailu Mufindin kylässä 28.-30.10

Sää muuttuu täällä Tansaniassa yhä helteisemmäksi, ollaan menossa kohti kuuminta aikaa. Muutaman päivän sisällä alkavat lyhyet sateet, ja marras-joulukuussa täällä Ilembulassa voi kuulemma olla hienoja ukkoskuuroja. Tänäänkin lämpöä oli varjossa +35 J

Palattiin sunnuntain vastaisena yönä Mufindista, missä oltiin tutustumassa paikalliseen avustusprojektiin. Torstaiaamuna me kaikki yhdeksän suomalaista ahtauduimme sairaalaan jeeppiin, ja ajelimme kolmen tunnin matkan ensin havu- ja eukalyptusmetsien läpi ja sitten Mufindin laajojen teeviljelmien halki. Teen viljelyä varten oli alun perin metsäisen maiseman keskelle tehty tekojärviä. Oli kummallista nähdä järviä pitkästä aikaa, ja maisema oli muutenkin epätodellinen, sillä teeviljelmät levittäytyivät silmänkantamattomiin kirkaan vihreinä.

 Saavuimme Fox Lodgelle, jossa majoituimme. Vuosikymmeniä Tansaniassa asunut pariskunta Geoff ja Vicky Fox ovat rakennuttaneet Mufindiin farmin, jonka yhteydessä on majoitusta ja harrastusmahdollisuuksia matkailijoille. He ovat olleet mukana mahdollistamassa ja rahoittamassa orpojen ja heidän sijaisperheidensä toimeentuloa ja tulevaisuutta Mufindissa. Heidän aloitteestaan on alueella vuonna 2005 käynnistynyt projekti, jonka tavoitteena on tukea paikallisten hyvin köyhien ihmisten toimeentuloa, tukea orpojen kasvua ja kouluttautumista, sekä ehkäistä HIVin leviämistä. Mufindin kylä on pienempi kuin Ilembula, ja paikallisten asuinolot ovat tosi vaatimattomat. Mufindissa ei ole vakituista lääkäriä, ja kun Leena tulee pariksi viikoksi kuukaudessa kylään, on vastassa paljon potilaita. Projektissa on mukana paljon vapaaehtoisia eri puolilta maailmaa. Foxien lisäksi Mufindissa asuu vakituisesti kaksi brittipariskuntaa, jotka ovat täyspäiväisiä projektin työntekijöitä.

Olin tosi innostunut päästessäni näkemään Mufindissa tehtävää työtä, sillä olen lukenut projektista parin vuoden ajan Leenan lähettäjäkirjeistä. Samana iltana kun olimme saapuneet, Leena vei minut ja kolme muuta suomalaista tutustumaan paikalliseen ”Lasten kylään”. Ihanalle kukkulalle on rakennettu neljä taloa, joissa orvot asuvat mamojen kanssa kodinomaisissa oloissa. Vielä kaksi taloa on rakenteilla. Tervehdimme lapsia ja mamoja, ja ihastelimme kodikkaita taloja. Lapset leikkivät ulkona ja juoksentelivat pihasta toiseen, ja näytti siltä että he todella viihtyvät siellä. Kävimme katsomassa myös työntekijöitä ja vapaaehtoisia varten rakennettua taloa, joka sijaitsi orpolan lähellä toisella kukkulalla. Alueelle on rakenteilla vielä lisää asuintaloja työntekijöille, sekä koulu ja Social-Center lasten kylän yhteyteen.

Seuraavana päivänä lähdimme keskelle varsinaista Mufindin kylää. Siellä asuvat Stevie ja Susan Winton, jotka ovat hekin omistautuneet avustustyölle Mufindissa. Se ovat asuneet vuosia Afrikassa, ensin Kongossa ja nyt Tansaniassa, ja perjantai-iltapäivänä heidän kotinsa muuntautui sairaalaksi. Leena ja suomalainen lastenlääkäri Jenny tutkivat sairaita lapsia talon terassilla, ja olin siellä heidän apunaan. Sydänlääkäri ja anestesialääkäri tutkivat potilaita talon muissa huoneissa apunaan sairaanhoitajaopiskelijat Kreetta ja Pauliina. Potilaat tulivat vuorollaan lääkärin konsultaatioon, jonka jälkeen he saivat mukaansa tarvittavat lääkkeet ja ohjeita jatkon suhteen. Kirjoitin muistiinpanoja kustakin potilaasta ja jaoin Susanin kanssa heille lääkkeitä. Oli todella mielenkiintoista seurata lääkärien työskentelyä kun he samalla kertoivat mitä havaitsivat. Monella potilaista oli HIVin oireita, ja heitä kehotettiin menemään testattavaksi mahdollisimman pian. Iltapäivän aikana potilaita tuli Wintonien taloon kymmeniä, kun heille oli kantautunut viesti lääkärien paikallaolosta.

Matkalla illalliselle Fox Lodgelle Leena halusi näyttää meille ystävänsä talon. Lähes kokonaan sokea HIV-positiivinen nainen asui kylätien laidalla pienen pienessä majassa. Näky oli pysähdyttävä: katto oli puoliksi romahtanut, ja seinät huterat. Majassa oli maalattia ja vain muutamia astioita sekä sänky. Vajaan kymmenen neliön kokoisen majan kaikki nurkat oli lakaistu huolellisesti. Pihassa juoksi pari pientä kanaa, ja talon vessa oli vain reikä maassa majan takana. Leena jututti naista ja silloin taas olisin niin toivonut että olisi ollut yhteinen kieli. Olisi tehnyt mieli jotenkin rohkaista ja tukea sitä naista, niin uskomattoman vaatimattomissa oloissa yksin elävää sairasta ihmistä. Kun lähdimme eteenpäin, oli autossa todella hiljainen ja mietteliäs tunnelma.

Mufindin reissu oli monin tavoin upea kokemus, olisin vain toivonut että olisimme voineet olla siellä kauemmin. Vapaaehtoisesti siellä asuvien avustustyöntekijöiden halu palvella ja auttaa paikallisia oli innostavaa ja koskettavaa. Ja parasta siellä kuten Ilembulassakin, on paikallisten ihmisten kohtaaminen. Heiltä voi oppia niin paljon. Ihmisten kiitollisuus siitä vähästä mitä heillä on on puhuttelevaa. Heidän luottamuksensa rukouksen voimaan ja Jumalan apuun valtavasti toivoa!

Fox Lodgella sain toteuttaa pitkäaikaisen unelmani, opettelin ratsastamaan J. Lähdimme liikkeelle aikaisin aamulla tansanialaisen oppaamme Daudin kanssa. Hän valitsi meille kullekin hevosen ja lähdimme suoraan maastoon samalla kun Daudi ohjeisti meitä. Ratsastimme ensimmäisenä aamuna reitin, joka kulki osittain sademetsän halki. Toisena aamuna kiertelimme läheisiä kukkuloita. Daudi opetti meidät ravaamaan ja laukkaamaan. En ole ennen ratsastanut itse ilman että joku taluttaisi, ja oli aivan mahtava kokemus ratsastaa maastossa! Fox Lodgella näimme myös Masai-sotureita, jotka toimivat siellä vartijoina. He olivat vaikuttava näky perinteisissä värikkäissä viitoissaan ja koruissaan. Koko yön he istuivat majoitusrakennusten keskellä sijaitsevalla isolla kivellä valvomassa aluetta.

Terveisiä täältä helteestä ja ihanaa lumentulon odotusta :)