Taas on takana pari vauhdikasta ja mukavaa päivää lasten kanssa. Heidän hoitamisensa ja seuraamisensa on mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, myös haastavaa. Iloitsen erityisesti niistä hetkistä jolloin voin rauhassa keskittyä yhteen lapseen. Tohinan keskellä tulee välillä sellaisia suvantoja, jolloin toiset lapset ovat kauempana, ja yksi heistä kiipeää syliini. Vilkkaimmatkin lapset rauhoittuvat ja saattavat viipyä sylissä puolikin tuntia jos siihen on mahdollisuus. On erityisen puhuttelevaa nähdä, kun kuusivuotiaatkin saattavat käpertyä syliin kuin pikkuvauvat. Yksi heistä nukahti kerran siihen sormi suussaan.

Orpolaan on pari päivää sitten tullut kaksi uutta vauvaa: noin kolmen viikon ikäinen poika Damson, ja pariviikkoinen tyttö, jolla ei vielä ole nimeä. Molempien äidit kuolivat synnytyksessä. Vauvat ovat kuin pieniä nukkeja, ja tuntuu hurjalta ajatella että heillä ei ole yhtä ihmistä, jonka lähellä he saisivat olla, niin kuin kuuluisi. Eilen ja tänään katsoin kun heitä ruokittiin: mamat pitävät heitä sylissään istuvassa asennossa ja juottavat heille velliä mukista, ihan niin kuin isoillekin lapsille. Kun he kasvavat parivuotiaiksi, he pääsevät sukulaistensa hoiviin, jos sellaisia on. Muussa tapauksessa he odottavat adoptiota.

Tällä hetkellä orpolassa neljä noin 4-6-vuotiasta lasta, joille ei ole löytynyt kotia. Parin tunnin ajomatkan päähän Mafingaan on valmistumassa parin kuukauden sisällä löytölasten koti, joka on tarkoitettu näille vanhemmille orvoille. Heti kun se valmistuu, ehkä jo ennen kuin palaan Suomeen, orpolamme vanhimmat lapset muuttavat sinne. Yksi orpolan parivuotiaista lapsista, suloinen hymytyttö, on varsinainen lottovoittaja: yksi sairaalan työntekijöistä ihastui tyttöön jo kun hänet löydettiin kylältä vastasyntyneenä. Sairaalan työntekijä aikoo adoptoida hänet tyttärekseen, ja tyttöä odottavat rakastavat vanhemmat. Toivon ja rukoilen että mahdollisimman monelle muullekin kävisi yhtä ihanasti.

Adoptio ei nimittäin välttämättä ole aina onnistunut. Siitä esimerkkinä on eräs noin viisivuotias poika, entinen orpolan asukki, jonka näen päivittäin liikuskelevan sairaalan talojen alueella. Hän asuu alkoholisoituneiden sukulaistensa luona ja on jäänyt heitteille. Tänä aamuna orpolaan mennessäni poika juoksi luokseni ja näytti kädessään olevaa leivänpalaa. Hän oli varmaankin saanut sen joltain naapurilta. Lähes joka ilta näemme hänet koputtelemassa oville ja pyytämässä ruokaa vaikka ilta olisi jo pimenemässä. Pojan tilanne huolestuttaa monia, ja hänelle saattaa löytyä paikka Mafingan löytölasten kodista, jossa hänen ei tarvitsisi huolehtia ruuasta tai vaatteista. Kannetaan näitä lapsia rukouksissa.