Seikkailu villissä Afrikassa...

Takana on ihmeellinen retki Ruahaan, joka on Afrikan toiseksi suurin kansallispuisto Etelä-Afrikan Krugerin jälkeen. Matkustimme torstaina Iringaan kolmen tunnin päähän Ilembulasta ja jäimme sinne yöksi jatkaaksemme matkaa taas aamulla. Iringasta Ruahan portille oli matkaa noin kolme tuntia. Oli mahtavaa ajaa sisään portista sisään valtavaan lähes täysin luonnontilassa olevaan, asumattomaan luonnonpuistoon. Alue on uskomattoman kaunis: vuoria ja savannia silmänkantamattomiin, sekä maisemaa halkova joki, joka tosin nyt on kuivillaan. Pysähdyimme sillan kohdalla paikassa, missä oli aika paljon vettä, ja siellä veden pinnan alla liikuskeli viitisentoista virtahepoa! Ne nousivat välillä pintaan hengittämään ja sukelsivat taas. Muutama krokotiili makoili kivien päällä auringossa. Oli vaikeaa uskoa että virtahevot ovat todella vaarallisia ja hyvin nopeita juoksemaan maalla. Ne tappavat enemmän ihmisiä Afrikassa kuin mitkään muut eläimet.

 Yövyimme upeassa Mwagusi Lodgessa, syvällä Ruahassa luonnon keskellä. Majapaikkamme olivat kuin telttoja joiden ympärille oli rakennettu katto ja väljät seinät. Majojen läpi tuuli jatkuvasti, eikä etuseinää ollut hyttysverkkoa lukuun ottamatta, joten tuntui kun olisimme yöpyneet ulkoilmassa. Luonnon äänet kantautuivat telttaan pimeässä: norsut syömässä puiden lehtiä aivan teltan lähellä, linnut ja hyönteisten siritys. Toisena yönä kuulimme leijonan karjuvan! Leijonat ilmoittavat pimeässä reviirinsä karjumalla, ja niiden matala kumiseva ääni on pelottavan upea. Makasin valveilla pitkään kuuntelemassa sitä.

Parin päivän Ruahan retkeemme kuului kolme game drivea eli safariajoa ympäröivässä luonnossa. Meitä oli autossa viisi suomalaista, kaksi ruotsalaista, kuljettaja ja safariopas, joka oli kanssamme kaikilla kolmella ajolla. Yksi game drive kesti kahdesta ja puolesta tunnista neljään tuntiin. Opas kertoi eläimistä ja saimme kysellä häneltä kaikkea. Näimme kotkia, tukaaneja, värikkäitä lintuja, paviaaneja, pahkasikoja ja pieniä jyrsijöitä. Siellä täällä kirahvin pää nousi pensaston yläpuolelle, ja se oli joka kerta yhtä hätkähdyttävä näky! Ne kulkivat syömässä lehtiä puista pienissä ryhmissä. Myös norsut kulkivat pareittain ja laumana. Yksi norsu tuli aivan automme viereen. Vihdoin näimme sen mitä eniten odotin: kaksi kaunista naarasleijonaa kolmen pennun kanssa makoilemassa pensastossa. Pääsimme autolla parin metrin päähän, ja ne vaan nukkuivat rauhassa. Autoissa ei ollut ikkunalaseja ja ne olivat aivan avonaisia, joten tuntui aika hurjalta katsella leijonia niin läheltä.

Palatessamme lodgelle auringon laskiessa näimme leopardin, mikä on oppaan mukaan harvinainen näky. Leopardi liikkuu yksin hämärässä, joten sitä on vaikea nähdä.

Seuraavana päivänä söimme aamiaista maastossa ja näimme lisää ihmeellisiä otuksia. Illan hämärtyessä juuri kun olimme kääntymässä takaisin palataksemme lodgelle, näimme jotakin uskomatonta: Kirahvin, joka kummassakin takajalassa roikkui leijona! Opas kertoi että ne olivat samat naaraat jotka näimme edellispäivänä. Nyt ne olivat todellisia petoja, kummankin pää ja yläruumis aivan veressä. Katselimme järkyttyneinä kuinka kirahvi yritti liikkua leijonien tiukentaessa otettaan sen jaloista. Leijonanpennut yrittivät nekin purra kirahvia, joka oppaan mukaan oli kaiken lisäksi kantava. Jonkin ajan päästä kirahvi väsyi ja kaatui. Samassa leijonat olivat sen päällä ja toinen naaras alkoi kuristaa sitä. Koko tapahtuma kesti reilun tunnin, ja kun kirahvi lopulta lakkasi liikkumasta, leijonat olivat tosi uupuneita. Pennut alkoivat syödä ja emot lepäsivät puoliksi kirahvin päällä hengittäen raskaasti. Siinä nähtiin konkreettisesti luonnonlakien toteutuminen, yksi kuolee ja toiset saavat elää. Olimme muutaman metrin päässä, ja sydän kyllä hakkasi lujaa. En varmasti koskaan unohda sitä näkyä. Opas sanoi että tällaisia tilanteita pääsee näkemään vain pari kertaa vuodessa. Oli kuin oltaisiin katseltu National Geographikin dokumenttia sillä erotuksella että olimme aivan siinä vieressä!

Tänään palasimme takaisin töihin, ja oli ihana palata tutuksi tulleeseen Ilembulaan. Eilen illalla Leena vei minut tapaamaan tansanialaista kasvattitytärtään Mariaa, joka on yksi Daktarin lapset- kirjan päähenkilöistä. Tänään olimme Marian kanssa yhdessä orpolassa, hänen kanssaan on tosi ihana jutella ja olla. Hoidimme lasten aamupesut ja sekoitimme ugalin sekaan kanaa ja tomaattia lasten lounasta varten.

Tästä alkoi viimeinen viikkoni Ilembulassa. Uskomatonta miten nopeasti aika menee. Ensi maanantaina matkustamme Leenan autolla porukalla ensin Mikumiin, jossa yövymme. Tiistaiaamuna jatkuu matka Dariin. Siellä tapaan äidin ja aloitamme vajaan parin viikon lomareissumme vielä ennen Suomeen paluuta. Tuntuu että tiedosta koko ajan että aika täällä on käymässä vähiin. Tulen ikävöimään tätä paikkaa, näitä ihmisiä ja orpolan lapsia. Mutta onneksi on vielä tämä viikko aikaa.