sairaanhoitaja puhuu hyvästä terveydestä

Vauvojen huoneen ihania asukkeja

“Put all things in the hand of God”

Kaksi päivää sitten paikallinen sairaanhoitaja Jestine kutsui minut muutaman muun suomalaisen kanssa kotiinsa illalliselle. Hän asuu pienessä, ehkä kymmenen neliön asunnossa, jossa on kaikki välttämätön, eikä mitään ylimääräistä. Sain taas kokea ihmeellistä lämpöä ja vieraanvaraisuutta, kun toivotti meidät tervetulleeksi, ja istuimme vieri vieressä pienen huoneen lattialla. Jestine oli valmistanut monen ruokalajin aterian, ja syödessämme juttelimme mielenkiintoisista asioista.

 Jestine on kotoisin pienestä masaikylästä ja kuuluu siis masaiheimoon, joka on yksi tunnetuimmista afrikkalaisista heimoista. Masailla on vuosituhantiset perinteet, ja he asuvat edelleen laajalti Tansanian ja Kenian alueella. Serengetin kansallispuisto on masaiden tunnetuinta asuinaluetta. Kylästään lähteneenä, kouluttautuneena naisena Jestine on heimonsa silmissä moderni ja erilainen nainen, ja hän kertoi masaiden tasapainottelusta oman kulttuurinsa ja ”uuden maailman” välillä. Hän puhuu masaikieltä, swahilia ja englantia sujuvasti. Hän kertoi unelmastaan levittää Tansaniassa parempaa terveydenhuoltoa ja parantaa myös maan luterilaisten sairaaloiden tilannetta. Valtion sairaalat ovat taloudellisesti paljon paremmassa asemassa, sillä kirkon sairaalat eivät ymmärtääkseni saa juuri mitään avustusta valtiolta. Tässä lähetysjärjestöillä kuten Lähetysseuralla on todella merkittävä rooli. Kirkon sairaalat/lähetyssairaalat tavoittavat niitä ihmisiä, jotka asuvat syrjässä ja ovat pitkälti terveydenhuollon ulottumattomissa. Jestine mainitsi monta kertaa, että meidän tulee rukoilla näiden näiden asioiden puolesta, jotta ehkä ensi vuonna tilanne olisi parempi.

Hän totesi että kaikki elämän asiat on jätettävä Jumalan käsiin. Täällä Tansaniassa luottamus siihen huolenpitoon on monen ihmisen ainoa toivo. Ruoka, vaatteet, terveys ja kaikki varat ovat kehitysmaissa monelta tavoittamattomissa, ja elämän hauraus näyttäytyy täällä aivan uudella tavalla.

Eilen sain olla mukana katsomassa, kuinka Ilembulan sairaala lähtee liikkeelle ja tavoittaa ihmisiä kaukanakin. Minä, sairaanhoitajaopiskelija ja suomalainen lääkäri, sekä kaksi paikallista sairaanhoitajaa ja kaksi vapaaehtoista matkustimme jeepin kyydissä kahteen syrjäiseen kylään jakamaan lääkkeitä. Kun saavuimme ensimmäiseen kylään, oli kylän kirkon luo kokoontunut noin 60 avun tarpeessa olevaa kyläläistä. Kirkko oli pelkistetty, kaunis, ja selkeästi siellä oli kokoonnuttu jo pitkään. Pappi rukoili, luki pätkän Raamatusta ja siunasi kaikki paikalla olijat. Kylän evankelista esitteli meidät, ja sitten ihmiset jakaantuivat kukin tarpeensa mukaan sen hoitajan tai lääkärin luo, jonka apua tarvitsivat. Ihmiset tulivat yksi kerrallaan lääkärin puheille, ja siirtyivät siitä sairaanhoitajan luo saamaan tarvittavat lääkkeet. Minä ja ilembulalainen sairaanhoitaja istuimme eräässä pienessä huoneessa, jossa ei ollut mitään muuta kuin kolme tuolia. Yksi kerrallaan ihmiset tulivat kertomaan sairaanhoitajalle vaivoistaan ja kysymään neuvoa. Hoitaja käänsi minulle kunkin keskustelun jälkeen mistä oli kyse, ja mitä hoitoa hän oli suositellut. Moni näistä ihmisistä jännitti sairaalaan tulemista tai hänellä ei ollut varaa matkustaa Ilembulaan hoitoa saamaan. Yritin kysellä ihmisten kuulumisia sillä vähällä swahilin osaamisella mitä minulla on. Moni näytti rohkaistuvan lyhyestäkin kohtaamisesta. Ennen kun lähdimme, paikalliset mamat tarjosivat meille teetä ja leivonnaisia. Taas kerran heidän halunsa palvella kosketti, varsinkin kun olot kylässä olivat hyvin vaatimattomat.

Toisessa kylässä sama toistui. Ensin kaikki paikallaolijat kokoontuivat hartauteen, jonka jälkeen seurasi lääkärin lyhyitä tutkimuksia ja lääkkeiden jakoa. Paikalla oli kaikenikäisiä ihmisiä lapsista vanhuksiin. Moni näytti väsyneeltä ja sairaalta, ja kaikki apu otettiin vastaan kiitollisuudella. Toiset näyttivät ottavan lääkkeet vastaan epäillen. Taikausko on edelleen vahvasti juurtunut tansanialaiseen ajatteluun, ja länsimaiseen lääketieteeseen ei oikein osata suhtautua. Lähes joka kylässä on oma paikallinen parantaja tai poppamies, joka hoitaa sairauksia taikakeinoin. Tutut lääkärit täällä ovat kertoneet, että monilla potilailla on kehossaan partakoneen terällä tehtyjä viiltohaavoja, jotka liittyvät juuri näihin poppamiesten hoitoihin. Hoidot voivat olla kohtalokkaita potilaalle, sillä parantajat eivät desinfioi käyttämiään välineitä. Surullinen esimerkki on se, että jos lapsi on sairastunut, saatetaan lapsen äidin ulkoiset sukupuolielimet leikata pois rangaistukseksi, joka voi johtaa siihen että äiti kuolee verenvuotoon.

Vaikka HIV/AIDSvalistus etenee Afrikassa ja Tansaniassa, uskovat monet että HIV on kirous, jonka vihastunut sukulainen, naapuri tai poppamies on langettanut. Sairauden leviämistapaa ei tiedetä, tai valistukseen suhtaudutaan välinpitämättömästi. Yksi laajalti vallitseva uskomus on, että tästä sairaudesta paranee makaamalla neitsyen kanssa. Se on esimerkiksi Sambiassa johtanut siihen, että valtava määrä aivan pieniä lapsia raiskataan. AIDS leviää Afrikassa huimaa vauhtia ja sairauden takia orvoiksi jääneitä on pelkästään Tansaniassa kymmeniätuhansia. Moni orpolan lapsista on menettänyt vanhempansa tästä syystä, ja moni heistä kantaa itse samaa kuolemaan johtavaa sairautta. Välillä lääkäreiden puhetta kuunnellessa tilanne tuntuu todella epätoivoiselta. Onneksi tällä mantereella on myös paljon ihmisiä, jotka taistelevat HIVin ja AIDSin leviämisen estämiseksi.

Esirukouspyynnöksi jätänkin teille HIVin vastaisen työn ja jo sairastuneet afrikkalaiset. Let´s put all things in the hand of God.

Antti, Leena ja Annie sairaalan portilla. Pieni sylimarakatti Elisha :). Valloittavan neidin hymy.

Kolmas viikko täällä alkaa huomenna! Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt tosi nopeasti, mutta toisaalta on kuin olisi ikuisuus siitä, kun nousin lentokoneeseen Helsingissä. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua jo tähän mennessä. Kuten kohtaamisia ei niin mukavien eläinten kanssa, tunnelmallista kynttilänvalossa lueskelemista sähkökatkoksen takia, ja monenmoisia tilanteita lasten kanssa. Jokainen kokemus, oli sitten ikävä tai ihana, tuntuu silti merkittävältä. Olen saanut kokea täkäläisen elämän upeita, hankalia, vähän pelottaviakin puolia, mutta haluan ajatella että ne kaikki ovat osa tätä ainutlaatuista matkaa. Luottamus Isän huolenpitoon on mulla tällä hetkellä tosi konkreettinen, koska olen saanut huomata etten todellakaan ole yksin tässä elämäntilanteessani täällä, kaukana kotoa.

Tällä viikolla olen ollut aika uupunut, ja olenkin nukkunut paljon. Osittain se johtuu varmasti siitä, että matka on vielä aluillaan, ja kaikki uusi verottaa. Toisaalta orpolassa työskentely on sekin välillä todella voimia vievää. Olen ollut siellä pääasiassa ainoana ulkopuolisena työntekijänä mamojen lisäksi, ja välillä olen käytännössä ollut ainoa aikuinen samassa isossa tilassa lasten kanssa. On etuoikeus saada olla heidän kanssaan, ja haluaisin antaa parastani ollessani siellä. Siksi on elintärkeää pitää huolta levosta ja siitä, että saan käsiteltyä orpojen kanssa ollessa mieleeni nousevia asioita. Olen lukenut näiden kahden viikon aikana tosi paljon. Leenalla on olohuoneessaan iso kirjahylly täynnä hyviä kirjoja, ja usein hän suosittelee minulle mitä kannattaisi lukea vapaa-ajalla. Ensimmäinen lukemani kirja Kuulin pöllön kutsuvan kertoo nuoresta papista, joka muuttaa kahdeksi vuodeksi syrjäiseen intiaanikylään. Leena suositteli sitä, sillä se käsittelee moralisoimatta ja viisaasti vieraaseen kulttuuriin sopeutumista. Sen lukeminen herättikin paljon ajatuksia, ja oli tosi antoisaa. Samoin Uutta Testamenttia olen lukenut paljon, ja ihan uudenlaisella innolla.

Tänään oli taas jumalanpalvelus kylän pääkirkossa, aivan lähellä tätä sairaalan aluetta. Jumis alkoi kahdeksalta ja kesti lähes kolme tuntia, sillä tällä kertaa siellä esiintyi kolme kuoroa! Yksi kuoroista oli vanhempien naisten kuoro, sitten oli paikallinen mieskuoro, ja lähes viidenkymmenen laulajan lapsikuoro. Palvelus alkoi lapsikuoron tanssiessa pitkin kirkonkäytävää laulaen samalla. Oli uskomattoman upean kuuloista, kun lasten äänet kaikuivat kirkossa melkein kuin myrsky! Ensimmäinen lapsista kantoi ristiä ja muilla oli käsissään kukkia. He esiintyivät messussa useaan otteeseen, ja näyttelivät myös pari lyhyttä näytelmää. Istuimme kolmen muun suomalaisen kanssa kirkon penkissä ja kaikilla meillä oli vedet silmissä.Vaikkemme ymmärtäneet saarnaa tai tekstejä laulut puhuttelivat, ja rukouksiin yhdyimme suomeksi.Lähdin kirkosta tosi hyvällä ja virkistyneellä mielellä.

Ensi viikon torstaina me kahdeksan täällä olevaa suomalaista lähdemme Mufindin kylään, jonne on täältä noin kolmen tunnin automatka. Leena lähti sinne jo tämän viikon alussa englantilaisen Annien ja Antin kanssa. Lähdemme katsomaan mitä työtä siellä tehdään. Mufindissa on tarvetta lääkäreille, ja muun muassa Leena työskentelee siellä noin kahden viikon ajan joka kuukausi. Siellä on myös oma orpokotinsa, johon pääsen tutustumaan. Viivymme siellä kolme päivää eli palaamme viikonlopuksi takaisin tänne Ilembulaan. On kiva päästä näkemään erilaita tansanialaista arkea ja saada samalla vähän maiseman vaihdosta. Mufindin reissun myötä täältä lähtee pois kolme suomalaista, ja pian tilalle tulee uusia. Porukka siis vaihtuu jatkuvasti, mikä tuntuu nyt jo vähän kummalta kun ollaan ehditty tutustua. Mutta kukin on täällä aikansa, ja jokaisen työpanoksesta jää tänne jokin palanen. Ja jokainen palaa täältä kotiin mukanaan unohtumattomia muistoja.

Sain pari päivää sitten tietää, että saan kotoista seuraa kotimatkalle, kun lähden joulukuussa kohti Suomea. Äiti tulee tänne puoleksitoista viikoksi marraskuun lopulla! Ilembulaan asti hän ei tule, vaan tapaamme Dar Es Salaamissa, josta toivon mukaan pääsemme jatkamaan matkaa kohti Tansanian pohjoisosia. Tarkoituksena olisi päästä Norongoron kraaterin luonnonpuistoon Serengetin kylkeen katsomaan villieläimiä! Se on aivan uusi kokemus meille kummallekin, ja olen iloinen siitä että meille järjestyy tällainen lyhyt loma yhdessä täällä.

Siunausta teille rakkaille sinne kotiin!

"Kuule Isä taivaan pyyntö tää..."

Tuttu laulu on soinut mielessä tänään. Yhden suomalaisen lääkärin kanssa laulettiin sitä tänään orpolassa, eikä sen laulun sanat ole ehkä koskaan ennen tulleet niin lähelle kuin tässä ympäristössä. Tansaniassa sitä sopii laulaa siitäkin syystä, että Tansanian kansallislaulun melodia on juuri tuo sama. "Kuule Isä taivaan pyyntö tää: auta ettei kukaan yksin jää. Katso Isä lasta kärsivää, siunaa koko maailmaa."

Parin viime päivän aikana suomalaisten keskuudessa on ollut liikkeellä mahatautia, ja puolet porukasta on ollut heikossa kunnossa. Itse olen toistaiseksi säästynyt. Todennäköistä on, että pöpö on tullut ruuasta, mutta toisaalta ollaan kaikki syöty samaa ruokaa ja osa on säilynyt terveinä. Tänään moni on päässyt taas jaloilleen, toivotaan että tauti jäisi tähän eikä leviäisi enää.

Tänään on ollut tavanomainen päivä, josta suuren osan vietin orpolassa. Siellä on ollut parina päivänä aikamoinen melske, sillä viikonloppuna ja alkuviikosta lasten tavalliset rutiinit ovat muuttuneet. Täällä on käynyt useita vierailijoita ja suomalaisten ryhmiä, joita varten lapset on puettu parhaimpiinsa, eikä isojen lasten ole tarvinnut mennä Montessori-leikkikouluun. Kaikki se on tietysti lapsille yhtä juhlaa, mutta sen jälkeen he ovat olleet tosi väsyneitä. Tänäänkin pallot ja tavarat lentelivät pitkin poikin, yksi lapsi putosi tuolilta ja toisella jäi sormet oven väliin, ja itkuisia riitoja sattui vähän väliä. Jossain vaiheessa olin yksin huoneessa kymmenen lapsen kanssa, ja yritin vain pitää huolta ettei mitään isompaa vahinkoa pääsisi sattumaan. Siinä olikin tekemistä, kun oli vielä yksi vauva kummallakin käsivarrella... Orpolasta lähtiessä tuntui, että voisin mennä suorinta tietä nukkumaan. Ne lapset ovat ihania, mutta voin vain kuvitella millaista on sillä mamalla, joka saattaa joutua jäämään yksin vuoroon kaikkien viidentoista kanssa. Tällaista en ole suomalaisessa päivähoidossa päässyt kokemaan :)
Yksi täällä vierailleista porukoista koostui suomalaisista entisistä Tansanian läheteistä, jotka tulivat kiertelemään entisiä kotikulmiaan. Oli hienoa istua heidän kanssaan illallisella ja kuulla miten erilaista heidän aikanaan oli ollut. He muistelivat menneitä, hurjiakin kokemuksia hymyssä suin, ja juttelivat tansanialaisten keittäjiemme kanssa virittääkseen swahilin taitojaan. He kyselivät kiinnostuineina meiltä nuoremmilta miksi olemme tulleet ja miten olemme viihtyneet. Moni meistä, niin kuin heistäkin, on kokenut jonkinlaista kutsumusta lähteä, tietämättä mitä edessä on. Samoin koen itsekin, vaikka vielä on vaikea sanoa tulenko joskus viettämään täällä enemmänkin aikaa. Joka tapauksessa olen tosi onnellinen, että tämä lapsuudesta asti ollut unelma toteutuu tässä ja nyt.

Aamupäivällä olin yhden tunnin Montessori-leikkikoulussa seuraamassa mitä siellä tapahtui. Siellä 4-6-vuotiaat istuvat violetit koulupuvut yllään, ja opettelevat leikkien kautta lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen perusteita. Välillä naisopettaja kääntää muoviämpärin väärin päin ja alkaa rummuttaa, lapset kantavat penkit sivuun ja alkavat laulaa ja tanssia opettajan toimiessa esilaulajana. Lapset nauttivat siitä, ja sitä riemua on ihana seurata. Välillä joku lapsista laulaa sooloa ja muut ovat taustakuorona. Lauluihin liittyy tietyt liikkeet ja leikit, enkä kyllästy ihailemaan sitä miten taitavasti lapset hallitsevat suomalaisen korvaan monimutkaisia melodioita ja rytmejä. Lapset saavat päivittäin Montessorissa myös lounaan, ja tänään minullekin tarjottiin ugalia, joka on tansanialainen yleinen ruoka. Ugali on jonkinlaista maissipuuroa, joka muistuttaa tahmeaa kiinalaista riisiä. Sitä syödään lihan, kalan tai vihannesten kanssa, ja yleensä se syödään käsin nimenomaan oikealla kädellä. Minulle kuitenkin annettiin lusikka, ja lapsia nauratti kun istuin heidän kanssaan lattialla ja söin lusikalla enkä käsin.

Iltaisin aurinko laskee seitsemään mennessä, ja pimeän tullen kaikki vetäytyvät omiin huoneisiinsa, ellei sitten ole yhteistä leffailtaa tai muuta ohjelmaa. Vaikka tuntuu vähän oudoltakin, että on niin paljon omaa aikaa iltaisin, olen oppinut tykkäämään siitä. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua ja sulatella päivän tapahtumia ennen nukkumaanmenoa, minkä koen tosi tärkeäksi. Päivisin tapahtuu tosi paljon, ja niin moni asia on ihan uutta minulle, että rentoutumisen ja oman tilan merkitys kasvaa. Jatkuvasti havahdun siihen, että olen ihan oikeasti täällä, vaikka se on vieläkin jotenkin epätodellista :) On ihana lukea hyviä kirjoja (kuten Raamattua!) ja kirjoittaa asioita ylös. Toivon että täältä tarttuisi mukaan jotain siitä afrikkalaisesta kiireettömyydestä, joka arvostaa ihan pelkkää paikallaan olemista ja lepoa.

sairaalan pihapiiriä, ja makkarapuu savannilla

auringonlasku "takapihallamme", ja leikkimistä orpolassa

Huojentuneella mielellä...

...sillä vihdoinkin sain internetin toimimaan!! :) Tein tänään muutaman tunnin retken pikkubussilla eli dalla-dallalla 30 km päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin Makambakoon, josta sain toimivan liittymän puhelimeen, ja sen myötä yhteydenpitomahdollisuudet paranevat monin verroin. Huomenna ajattelin ostaa kylältä kirjekuoria, ja aloittaa kirjoittamaan perinteistä postia sinne kotiin.

Asustelen täällä oloaikani yhdessä Ilembulan luterilaisen sairaalan vierastaloista, pienessä kahden hengen huoneessa. Huone on yksinkertainen, mutta ihan kotoisa. Näköala ikkunastani on upeimpia mitä koskaan olen nähnyt: savanni akaasiapuineen, ja sen takana vuoret. Savannilla on ihanaa käydä kävelemässä iltapäivällä, kun kuumuus hellittää, ja lisäksi se on turvallista sillä villieläimiä ei juuri lähistöllä ole. Käärmeitä ja skorpioneja tosin löytyy, joten jalkoihinsa pitää katsoa :) Myös Ilembulan kylällä on mukavaa käydä. Koska kylä on pieni, kaikki tarpeellinen on pienellä alueella: kaksi ostoskatua, joiden kojuista saa ostaa mitä vain: kangoja, hedelmiä, saippuaa, vaatteita, käsintehtyjä koreja ja paljon muuta. Liikkuminen täällä on päiväsaikaan turvallista, mutta meitä on kehotettu pimeän tullen pysymään sisällä, sillä varkauksia on jonkin verran. Pimeässä ulkona liikkuminen ei houkuttele myöskään siksi, että pimeys on täällä todella säkkipimeää, ja ilta tulee hetkessä seitsemän aikaan. Tähtitaivas on upea, sillä katu- tai muita ulkovaloja täällä ei ole.

Olo on huojentunut muutenkin. Ensimmäisten päivien jatkuva hämmennys alkaa olla takana, kun olen alkanut hiljalleen tottua afrikkalaiseen arkeen. Ensimmäisinä päivinä swahili kuulosti aivan täysin käsittämättömältä, ja kaikki oli uutta matkaseuraa, työtovereita, paikallista väkeä, ilmastoa ja olosuhteita myöten. Oli vain hypättävä mukaan, ja se on ollut todella mielenkiintoista ja haastavaa. Olen oppinut joitakin yksinkertaisia swahilin fraaseja, mikä helpottaa jo paljon kanssakäymistä paikallisten kanssa. Vaikka englanti on Tansanian toinen virallinen kieli, Ilembulassa sitä osataan pääasiassa heikosti. Kirkossa käydessämme Leena on esitellyt meidät uudet tulokkaat seurakunnalle, ja sen jälkeen moni on tullut juttelemaan kadulla tai sairaalan pihapiirissä.  Minut, Antti ja muut vastasaapuneet on otettu todella lämpimästi vastaan. Vatsakin on tottunut ihan hyvin paikalliseen ruokaan, jota sairaalan keittiössä työskentelevät mamat valmistavat meille vapaaehtoisille ja työntekijöille. Päivittäin täällä syödään riisiä, pastaa, perunaa tai paistettua banaania papujen, lihan ja erilaisten kastikkeiden kanssa. Tansanialaiset tuoreet hedelmät ovat uskomattoman maukkaita.

Heti ensimmäisenä kokonaisena Ilembulan päivänäni pääsin tutustumaan orpolaan, ja olen sen jälkeen viettänyt siellä paljon aikaa. Lapset ovat kertakaikkiaan suloisia, ja heidän kanssaan on ihana olla. Orpolassa on tällä hetkellä n. 15 lasta, joista vanhin täyttää pian kuusi, ja nuorin syntyi viime viikonloppuna. Aivan pieniä vauvoja on nyt kolme, ja heidän kaikkien kohdalla äiti on kuollut synnytyksessä, tai sen seurauksena saatuihin verenvuotoihin  pian synnytyksen jälkeen. Alle vuoden ikäisiä pikkuisia on kolme. Vauvat asuvat ja nukkuvat omassa huoneessaan omissa pinnasängyissään. Noin kaksivuotiaita taaperoita on kuusi, ja sitä vanhempia 4-6-vuotiaita on kuusi. Vanhimmat lapset ovat päivisin muutaman tunnin läheisessä Montessori-leikkikoulussa, joten aamupäivisin orpolassa aika kuluu pienimpiä hoivatessa.

Orpolassa on kerrallaan vuorossa kaksi mamaa, joilla riittää työtä lastenhoidossa, pyykinpesussa ja ruuan valmistamisessa. Heidän apunaan olen pessyt, vaihtanut vaippoja, syöttänyt ja tehnyt muita askareita.Suuri osa ajasta kuluu leikkiessä. Lapset kaipaavat syliä valtavasti, heti sisään tullessa he juoksevat vieralijoita vastaan ja pysyttelisivät sylissä pitkiä aikoja. Leena tuntee jokaisen lapsen tarinan: joku on löytynyt vastasyntyneenä kadulta, toinen metsästä. Jokaiselle toivotaan ja rukoillaan hyvää kotia, ja joillekin sellainen on löytynyt ja adoptioprosessi aloitettu. Jokainen hetki näiden lasten kanssa on jollain lailla erityinen, sillä jokainen hyväksyvä katse ja kosketus voi piirtyy heidän mieliinsä, ja antaa heille kokemuksen heidän jokaisen mittaamattomasta arvosta. Tänä aamuna sairaalan kappelin aamuhartaudessa kuusi nuorinta lasta kastettiin kuoron laulaessa upeasti, ja koko seurakunta oli rukoilemassa heidän puolestaan. Se oli valtavan liikuttava hetki.

jatkoa edelliseen...

Leena esitteli meille sairaalan kaikki osastot toissapäivänä. Kävimme keskolassa katsomassa käsittämättömän pieniä, reilusti alle kilonpainoisia vauvoja, jotka olivat äitiensä rinnalla hyttysverkon alla. Teho-osastolla näimme heikossa kunnossa olevia aids-potilaita. Lastenosastolla oli lapsia perheineen, moni oli jo toipunut hyvin, toiset olivat hentoisia ja todella sairaan oloisia. Kaikkialla sairaalan pihalla istuskeli ihmisiä, suuri osa heistä sairaiden omaisia. On ollut todella koskettavaa nähdä näitä ihmisiä. Monien silmistä kuvastuu huoli ja suru, mutta silti täällä on paljon naurua ja ihanaa huumoria. Kylällä soi jatkuvasti iloinen musiikki ja kaikki tervehtivät toisiaan hymyillen leveästi. Päivän kuumimpaan aikaan ihmiset saattavat istua puiden alla tunteja tekemättä mitään. Siinä olisi oppimista meillä kiireisillä länsimaalaisilla.

Sairaalan kappelissa on joka aamu hartaus, jossa luetaan tekstejä, rukoillaan ja lauletaan. Ihmiset laulavat niin kauniisti, ja spontaanisti äänissä, sitä ei voi kuin kuunnella kyynel silmässä. Ihanaa on aloittaa aamu sellaisissa tunnelmissa. Orpolassa mamat laulelevat pitkin päivää lauluja, joissa vilahtelee sana "yesu" eli Jeesus. Suurin osa ihmisistä täällä on kristittyjä.

Hengissä :)

Hei rakkaat ihmiset siellä kotona!
Olisin kirjoittunut jo aiemmin, mutta on ollut teknisiä ongelmia. Nytkin kirjoitan Pauliinan koneella, joka on sairaanhoitajaopiskelijana täällä. Sain mutkien kautta hankittua SIM-kortin, mutta nettiin sillä ei vielä pääse, vaikka kauppias vakuutti että kortti toimisi. Mutta täällä asiat järjestyvät pikkuhiljaa, ja kun yhteistä kieltä ei juuri ole, saattaa hyvinkin tulla väärinymmärryksiä :) Mutta viittomakielellä, muutamalla swahilin sanalla ja englannilla pärjää joten kuten.

Olen siis perillä lopullisessa määränpäässä, Ilembulassa. Saavuimme tänne bussilla maanantai-iltana. Bussissa tuli rukoiltua paljon, sillä kuski ajoi rajoituksista huolimatta hurjaa vauhtia jyrkillä vuoristoteillä. Matkalla näkyi upeita maisemia, vuoria ja savannia. Ajoimme Mikumin kansallispuiston halki, jolloin näin muutaman seepran, kirahveja, gaselleja ja norsun!! Uskomatonta kulkea täällä upeassa luonnossa. Lämpöasteet ovat yli +30 jatkuvasti, mutta täällä ylängöllä onneksi puhaltaa ihana tuuli.

Tällä hetkellä täällä on monta suomalaista. Pariskunta Jenny ja Esa, joista Jenny on lääkäri ja Esa insinööri. Anestesialääkäri Siru, joka asuu kämppiksenäni sairaalan vierastalossa, sekä kaksi sairaanhoitajaopiskelijaa Jyväskylästä Kreetta ja Pauliina. Eilen tänne tuli vielä suomalainen lääkäri Marianna miehensä kanssa. Syömme päivittäin kolme ateriaa sairaalan ruokailuhuoneessa, ja juttelemme samalla kokemuksistamme. Vertaistuki on uudessa ympäristössä ja kulttuurissa tosi tärkeää, ja meillä tuntuu olevan jo nyt yhtenäinen porukka. Leena kutsuu suomalaisia ja muita vieraita kotiinsa pienin väliajoin kahville, ja pari päivää sitten istuimme syömässä jätskiä hänen takapihallaan, josta on uskomaton maisema savannille. Kolme kertaa viikossa Leenan luona jumpataan, olin eilen ensimmäistä kertaa mukana. Nauroimme kippurassa, kun teimme jumppaliikkeitä vanhan 80-luvun jumppakasetin tahdissa :) Leena on ihana ja pohjattoman sydämellinen. Kun kuljemme hänen kanssaan kylällä tai sairaalan alueella, hän tervehtii kaikkia vastaantulijoita lapsista vanhuksiin.

Lähtö lähenee :)

Lohjalla Mantereiden Yrjölässä on meneillään kiireinen viimeinen tunti ennen kentälle lähtöä... Rinkan sisältö on osittain vielä levällään lattialla, mutta olen onnellinen siitä, että tavaraa ei ole ihan mahdottomasti. Kone lähtee kohti Lontoota klo 16.00 ja sieltä eteenpäin kolme tuntia myöhemmin. Matkustan Tansaniaan yhtä matkaa toisen vapaaehtoisen, Antin kanssa.
 Perillä Dar-Es-Salaamissa ollaan sunnuntaiaamuna klo 6.00 Suomen aikaa! Sieltä jatketaan seuraavana aamuna bussilla matkaa kohti varsinaista päämäärää, Ilembulaa, jossa Leena Pasanen on vastassa.
 On ihanaa lähteä, vaikka jännittää ja mietityttää vielä moni asia. Uskomatonta, että tässä on juuri toteutumassa unelma, josta olen haaveillut vuosia! Odotan, että pääsen kertomaan, mikä siellä odottaa :)