"Kuule Isä taivaan pyyntö tää..."

Tuttu laulu on soinut mielessä tänään. Yhden suomalaisen lääkärin kanssa laulettiin sitä tänään orpolassa, eikä sen laulun sanat ole ehkä koskaan ennen tulleet niin lähelle kuin tässä ympäristössä. Tansaniassa sitä sopii laulaa siitäkin syystä, että Tansanian kansallislaulun melodia on juuri tuo sama. "Kuule Isä taivaan pyyntö tää: auta ettei kukaan yksin jää. Katso Isä lasta kärsivää, siunaa koko maailmaa."

Parin viime päivän aikana suomalaisten keskuudessa on ollut liikkeellä mahatautia, ja puolet porukasta on ollut heikossa kunnossa. Itse olen toistaiseksi säästynyt. Todennäköistä on, että pöpö on tullut ruuasta, mutta toisaalta ollaan kaikki syöty samaa ruokaa ja osa on säilynyt terveinä. Tänään moni on päässyt taas jaloilleen, toivotaan että tauti jäisi tähän eikä leviäisi enää.

Tänään on ollut tavanomainen päivä, josta suuren osan vietin orpolassa. Siellä on ollut parina päivänä aikamoinen melske, sillä viikonloppuna ja alkuviikosta lasten tavalliset rutiinit ovat muuttuneet. Täällä on käynyt useita vierailijoita ja suomalaisten ryhmiä, joita varten lapset on puettu parhaimpiinsa, eikä isojen lasten ole tarvinnut mennä Montessori-leikkikouluun. Kaikki se on tietysti lapsille yhtä juhlaa, mutta sen jälkeen he ovat olleet tosi väsyneitä. Tänäänkin pallot ja tavarat lentelivät pitkin poikin, yksi lapsi putosi tuolilta ja toisella jäi sormet oven väliin, ja itkuisia riitoja sattui vähän väliä. Jossain vaiheessa olin yksin huoneessa kymmenen lapsen kanssa, ja yritin vain pitää huolta ettei mitään isompaa vahinkoa pääsisi sattumaan. Siinä olikin tekemistä, kun oli vielä yksi vauva kummallakin käsivarrella... Orpolasta lähtiessä tuntui, että voisin mennä suorinta tietä nukkumaan. Ne lapset ovat ihania, mutta voin vain kuvitella millaista on sillä mamalla, joka saattaa joutua jäämään yksin vuoroon kaikkien viidentoista kanssa. Tällaista en ole suomalaisessa päivähoidossa päässyt kokemaan :)
Yksi täällä vierailleista porukoista koostui suomalaisista entisistä Tansanian läheteistä, jotka tulivat kiertelemään entisiä kotikulmiaan. Oli hienoa istua heidän kanssaan illallisella ja kuulla miten erilaista heidän aikanaan oli ollut. He muistelivat menneitä, hurjiakin kokemuksia hymyssä suin, ja juttelivat tansanialaisten keittäjiemme kanssa virittääkseen swahilin taitojaan. He kyselivät kiinnostuineina meiltä nuoremmilta miksi olemme tulleet ja miten olemme viihtyneet. Moni meistä, niin kuin heistäkin, on kokenut jonkinlaista kutsumusta lähteä, tietämättä mitä edessä on. Samoin koen itsekin, vaikka vielä on vaikea sanoa tulenko joskus viettämään täällä enemmänkin aikaa. Joka tapauksessa olen tosi onnellinen, että tämä lapsuudesta asti ollut unelma toteutuu tässä ja nyt.

Aamupäivällä olin yhden tunnin Montessori-leikkikoulussa seuraamassa mitä siellä tapahtui. Siellä 4-6-vuotiaat istuvat violetit koulupuvut yllään, ja opettelevat leikkien kautta lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen perusteita. Välillä naisopettaja kääntää muoviämpärin väärin päin ja alkaa rummuttaa, lapset kantavat penkit sivuun ja alkavat laulaa ja tanssia opettajan toimiessa esilaulajana. Lapset nauttivat siitä, ja sitä riemua on ihana seurata. Välillä joku lapsista laulaa sooloa ja muut ovat taustakuorona. Lauluihin liittyy tietyt liikkeet ja leikit, enkä kyllästy ihailemaan sitä miten taitavasti lapset hallitsevat suomalaisen korvaan monimutkaisia melodioita ja rytmejä. Lapset saavat päivittäin Montessorissa myös lounaan, ja tänään minullekin tarjottiin ugalia, joka on tansanialainen yleinen ruoka. Ugali on jonkinlaista maissipuuroa, joka muistuttaa tahmeaa kiinalaista riisiä. Sitä syödään lihan, kalan tai vihannesten kanssa, ja yleensä se syödään käsin nimenomaan oikealla kädellä. Minulle kuitenkin annettiin lusikka, ja lapsia nauratti kun istuin heidän kanssaan lattialla ja söin lusikalla enkä käsin.

Iltaisin aurinko laskee seitsemään mennessä, ja pimeän tullen kaikki vetäytyvät omiin huoneisiinsa, ellei sitten ole yhteistä leffailtaa tai muuta ohjelmaa. Vaikka tuntuu vähän oudoltakin, että on niin paljon omaa aikaa iltaisin, olen oppinut tykkäämään siitä. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua ja sulatella päivän tapahtumia ennen nukkumaanmenoa, minkä koen tosi tärkeäksi. Päivisin tapahtuu tosi paljon, ja niin moni asia on ihan uutta minulle, että rentoutumisen ja oman tilan merkitys kasvaa. Jatkuvasti havahdun siihen, että olen ihan oikeasti täällä, vaikka se on vieläkin jotenkin epätodellista :) On ihana lukea hyviä kirjoja (kuten Raamattua!) ja kirjoittaa asioita ylös. Toivon että täältä tarttuisi mukaan jotain siitä afrikkalaisesta kiireettömyydestä, joka arvostaa ihan pelkkää paikallaan olemista ja lepoa.