Syli on tärkein

Enää kolme yötä, ja lähden Ilembulasta. Vietän vielä vajaat kaksi viikkoa pohjoisessa Tansaniassa äidin kanssa ennen kun palaan Suomeen perjantaina 3.12. Ilembulan sairaala ja erityisesti orpolan lapset ovat kuitenkin merkittävin syy tälle matkalleni, ja jo nyt tuntuu haikealta ajatella täältä lähtemistä. Olen valtavan kiitollinen Jumalalle tästä matkasta: kohtaamisista, tunteiden myllerryksestä, uusista siskoista ja veljistä. Täällä on valtavasti kauneutta, toivoa ja iloa kaiken kärsimyksenkin keskellä. 

Tämä kuluva viikko on ollut yksi ikimuistoisimmista täällä. Marian ja minun lisäksi orpolassa on ollut tällä viikolla muutamia tunteja sairaanhoitajaopiskelija Pauliina, Marian veli Noel, tämän ystävä David ja toinen sairaanhoidonopiskelija Kreetta. Suomesta lääkärivaimonsa kanssa tänne saapunut Arvo on vieraillut orpolassa videoimassa lapsia Ilembulasta kertovaa kirjaansa varten, ja soittanut kaiken lisäksi lapsille mandoliinia! Sylejä lapsille on siis ollut tavallista enemmän ja he ovat nauttineet siitä.

Aamuhetket orpolan pienimpien asukeiden huoneessa ovat olleet erityisen mieleenpainuvia. Yhdeksän aikaan vauvat alkavat heräillä, ja monet hymyilevät heti aamusta uskomattoman leveästi. Maria pesee lapset huolellisesti, minkä jälkeen pääsemme pukemaan heitä. Suomesta ja muualtakin on tullut lahjoituksina suloisia potkupukuja ja muita lastenvaatteita, ja niistä on hauskaa valita kullekin lapselle mahdollisimman kivannäköinen vaatetus. Lapsia rasvatessa ja pukiessa on hyvä mahdollisuus jutella kullekin erikseen, jolloin jokainen lapsi saa vain hänelle osoitettua huomiota. Pukemisen jälkeen parivuotiaat lähtevät viilettämään ympäri orpolaa, kuljettavat tavaroita paikasta toiseen ja pyrkivät välillä syliin. Alle vuoden ikäiset lapset istuvat tai ryömivät lattialla ja ovat innoissaan päästessään pois pinnasängyistä. Pienimmät vauvat saavat mahdollisimman paljon vain olla sylissä ja tuntea lämpöä siinä. Pian alle vuodenikäiset saavat päivittäisen maitokorvike- ja velliannoksensa. On ainutlaatuinen kokemus syöttää pariviikkoista vauvaa mukista. Aivan pienimmätkin ovat oppineet nopeasti ruokailemaan sillä tavalla. Yhdentoista aikaa vauvojen jo mentyä unille parivuotiaat kokoontuvat ruokahuoneeseen syöttötuoleihin. Osa syö hienosti ugalia itse, toisia vielä syötetään. Kaikilla on aina ruoka-aikaan suu auki kuin linnunpoikasilla. 

Mieleenpainuva hetki oli myös se, kun toissapäivänä olimme isompien lasten kanssa tunnin verran ulkona. Piirsimme asfalttiliiduilla kivetykseen kuvia ja Pauliina opetti lapsille ruutuhyppelyä. Arvo jota lapset alkoivat kutsua babuksi eli isoisäksi, soitteli mandoliinia kuusivuotiaan Neeman kanssa kuistin portailla.  

Rennon yhdessäolon ja ilon hetket ovat orpolassa uskomattoman kallisarvoisia. Kun lapset voivat vain olla sylissä tai leikkiä keskenään ja aikuisen kanssa, he ovat onnellisimmillaan. Olen täällä päivittäin miettinyt sylin, hyväksyvän katseen ja hymyn sekä välittävän kosketuksen merkitystä lapselle, ja aikuiselle yhtä lailla. Tärkein tehtäväni täällä on ollut olla rakastamassa ja pitämässä huolta, ja mikä voisi olla parempaa ”työtä”. Työnä sitä on oikeastaan aika vaikea ajatellakaan. Se on ollut enemmänkin olemista, sillä kaikki on tapahtunut vuorovaikutuksessa lasten ja muiden täällä olevien ihmisten kanssa. Kukin on saanut olla antamassa ja vastaanottamassa, puolin ja toisin. Olen oppinut ja saanut täällä niin paljon…