Lähtö

Viimeinen ilta Ilembulassa. Aamulla lähdemme kahdeksan aikaan ajelemaan kohti Mikumia, jossa yövymme ennen tiistain ajoa Dariin saakka. Ajatus täältä lähtemisestä on nyt yhtä epätodellinen kuin tänne vajaat kaksi kuukautta sitten. Tähän arkeen ja elämään täällä on alkanut tottua, ja Ilembula tuntuu kodikkaalta. Suomalaisten ja ruotsalaisten vierailijoiden porukastamme on tullut kuin pieni perhe. Toisaalta on ihana ajatella paluuta, mutta kyllä täältä on vaikeaa lähteä. Kiitollisuus on se päällimmäisin tunne, ja toivon jo nyt joskus pääseväni takaisin.

Eilen lauantaina olin orpolassa jonkin aikaa, ja iltapäivällä teimme parin tunnin savannikävelyn pienellä porukalla. Savannikävelyistä on näinä viikkoina tullut minulle tosi tärkeä oman ajan ja levon mahdollisuus. Maisema on uskomattoman kaunis kaikessa karuudessaan. Tästä päivästä lähtien kuiva maisema alkaa tosin vihertää. Tuntuu niin kuin tämä viimeinen päivä olisi kruunattu sillä, että sateet alkoivat vihdoin! Koko täällä oloni aikana ei ole satanut pisaraakaan. Tänään illalla kun olin orpolassa hyvästelemässä lapsia, alkoi ulkoa kuulua kauan odotettua jyrinää, ja hieman ennen kuutta alkoi mahtava kaatosade ja ukkonen. Söimme illallista salamoiden räiskyessä ulkona. Toivoin että ehtisin nähdä sateiden alun ennen lähtöäni. Pisarat rummuttavat kattopelteihin ja sateen tuoksu tulee sisälle asti.

Myös tämän aamun jumalanpalvelus oli todella mieleenpainuva. Paikalla oli upeasti laulava kuoro ja lisäksi laulu- ja tanssiryhmä, jossa oli esiintyjiä pienistä lapsista aikuisiin. He lauloivat ja tanssivat aivan ihanasti kirkon etuosassa, ja siitä levisi kirkkoon uskomaton ilo. Kirkkokansa taputti ja oli täysillä mukana, sellaista mieletöntä riemua toivoisi kirkossa nähtävän!! Meillä on niin paljon syytä iloon ja kiitokseen :)

Kid´s Clubin lapsia

Ihanaa tanssia kirkossa!

 

Iltapäivällä sairaalan pihapiiriin kokoontui kymmeniä lapsia Kids Club-tapahtumaan, joka on suunnattu hiv-positiivisille lapsille vanhempineen. Äidit ja isät saivat sairaalan henkilökunnalta ohjausta lasten hoitoon ja neuvontaa hyvästä terveydestä. Lapset saivat leikkiä ulkona ja tavata samanikäisiä, samassa tilanteessa olevia lapsia. Pojat pelasivat jalkapalloa, tytöt hyppivät narua ja leikkivät värikkäillä ilmapalloilla. Kaikki saivat mehua ja keksiä, ja lopuksi kukin sai mukaansa saippuaa ja sokeria kotiin viemisiksi.Tällainen vertaistuki ja kiva yhdessäolo voi varmasti olla iso voimavara lapsille ja vanhemmille.

Pari tuntia sitten kävin viettämässä tämän reissun viimeisen hetken orpolan ihanien lasten kanssa. Moni heistä juoksi jo pihalla vastaan ja syliin, ja siinä heti tajusin kuinka kova ikävä minulle tulee näitä lapsia. Sisällä vallitsi iloinen sekamelska kun Noel ystävineen kyyditsi lapsia kärryissä, jotkut riitelivät leluista, kaikki pyrkivät syliin yhtä aikaa ja mamat vaihtoivat vauvojen vaippoja laulellen samalla. Siellä on niin paljon iloa ja elämää. Ja niin paljon toivoa!! Rukoilen ja uskon että Jumala johdattaa joka ikistä näistä lapsista ja että Hänellä on ainutlaatuinen suunnitelma jokaisen kohdalla toteutumassa. Nämä arvokkaat viikot heidän kanssaan tulevat jäämään mieleeni lähtemättömästi.

Päätän blogini kirjoittamisen tähän. Kiitos esirukouksistanne rakkaat! Jatketaan edelleen yhteistä rukousta Ilembulan orpolan, Leena Pasasen, Ilembulan ja Mufindin HIV/AIDS-työn ja koko Tansanian puolesta.

Korkea ja ylhäinen, hän joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen. Jes.57:15

Syli on tärkein

Enää kolme yötä, ja lähden Ilembulasta. Vietän vielä vajaat kaksi viikkoa pohjoisessa Tansaniassa äidin kanssa ennen kun palaan Suomeen perjantaina 3.12. Ilembulan sairaala ja erityisesti orpolan lapset ovat kuitenkin merkittävin syy tälle matkalleni, ja jo nyt tuntuu haikealta ajatella täältä lähtemistä. Olen valtavan kiitollinen Jumalalle tästä matkasta: kohtaamisista, tunteiden myllerryksestä, uusista siskoista ja veljistä. Täällä on valtavasti kauneutta, toivoa ja iloa kaiken kärsimyksenkin keskellä. 

Tämä kuluva viikko on ollut yksi ikimuistoisimmista täällä. Marian ja minun lisäksi orpolassa on ollut tällä viikolla muutamia tunteja sairaanhoitajaopiskelija Pauliina, Marian veli Noel, tämän ystävä David ja toinen sairaanhoidonopiskelija Kreetta. Suomesta lääkärivaimonsa kanssa tänne saapunut Arvo on vieraillut orpolassa videoimassa lapsia Ilembulasta kertovaa kirjaansa varten, ja soittanut kaiken lisäksi lapsille mandoliinia! Sylejä lapsille on siis ollut tavallista enemmän ja he ovat nauttineet siitä.

Aamuhetket orpolan pienimpien asukeiden huoneessa ovat olleet erityisen mieleenpainuvia. Yhdeksän aikaan vauvat alkavat heräillä, ja monet hymyilevät heti aamusta uskomattoman leveästi. Maria pesee lapset huolellisesti, minkä jälkeen pääsemme pukemaan heitä. Suomesta ja muualtakin on tullut lahjoituksina suloisia potkupukuja ja muita lastenvaatteita, ja niistä on hauskaa valita kullekin lapselle mahdollisimman kivannäköinen vaatetus. Lapsia rasvatessa ja pukiessa on hyvä mahdollisuus jutella kullekin erikseen, jolloin jokainen lapsi saa vain hänelle osoitettua huomiota. Pukemisen jälkeen parivuotiaat lähtevät viilettämään ympäri orpolaa, kuljettavat tavaroita paikasta toiseen ja pyrkivät välillä syliin. Alle vuoden ikäiset lapset istuvat tai ryömivät lattialla ja ovat innoissaan päästessään pois pinnasängyistä. Pienimmät vauvat saavat mahdollisimman paljon vain olla sylissä ja tuntea lämpöä siinä. Pian alle vuodenikäiset saavat päivittäisen maitokorvike- ja velliannoksensa. On ainutlaatuinen kokemus syöttää pariviikkoista vauvaa mukista. Aivan pienimmätkin ovat oppineet nopeasti ruokailemaan sillä tavalla. Yhdentoista aikaa vauvojen jo mentyä unille parivuotiaat kokoontuvat ruokahuoneeseen syöttötuoleihin. Osa syö hienosti ugalia itse, toisia vielä syötetään. Kaikilla on aina ruoka-aikaan suu auki kuin linnunpoikasilla. 

Mieleenpainuva hetki oli myös se, kun toissapäivänä olimme isompien lasten kanssa tunnin verran ulkona. Piirsimme asfalttiliiduilla kivetykseen kuvia ja Pauliina opetti lapsille ruutuhyppelyä. Arvo jota lapset alkoivat kutsua babuksi eli isoisäksi, soitteli mandoliinia kuusivuotiaan Neeman kanssa kuistin portailla.  

Rennon yhdessäolon ja ilon hetket ovat orpolassa uskomattoman kallisarvoisia. Kun lapset voivat vain olla sylissä tai leikkiä keskenään ja aikuisen kanssa, he ovat onnellisimmillaan. Olen täällä päivittäin miettinyt sylin, hyväksyvän katseen ja hymyn sekä välittävän kosketuksen merkitystä lapselle, ja aikuiselle yhtä lailla. Tärkein tehtäväni täällä on ollut olla rakastamassa ja pitämässä huolta, ja mikä voisi olla parempaa ”työtä”. Työnä sitä on oikeastaan aika vaikea ajatellakaan. Se on ollut enemmänkin olemista, sillä kaikki on tapahtunut vuorovaikutuksessa lasten ja muiden täällä olevien ihmisten kanssa. Kukin on saanut olla antamassa ja vastaanottamassa, puolin ja toisin. Olen oppinut ja saanut täällä niin paljon…

Uusia ystäviä

Orpolassa on tuloillaan muutoksen aika. Sairaalan puolelta olisi tulossa sinne useita vauvoja, mutta orpola on käytönnössä tällä hetkellä täynnä. Pian, mahdollisesti joulukuussa on neljän vanhimman lapsen aika muuttaa toiseen kylään löytölapsille tarkoitettuun kotiin. Löytölastenkodin on tarkoitus valmistua aivan lähiviikkoina. Pienempien 2-3-vuotiaiden lasten kohdalla kartoitetaan onko heillä sukulaisia joiden luokse he voisivat muuttaa asumaan. Yksi pikkupojista muuttikin viime viikolla isoäitinsä luo. Toivomme ja rukoilemme että jokaiselle löytyisi paras mahdollinen koti. Osa lapsista jää aika varmasti vielä orpolaan odottamaan kodin löytymistä.
Uusia asukkeja on siis tulossa. Tänään iltapäivällä kun palasin lounaalta, oli orpolaan tullut uusi tyttövauva. Hän on parin viikon ikäinen, hyvin siro ja suloinen. Hänkin joi jo maitoa mukista isompien tapaan, ja päässä hänellä oli hellyyttävä villapipo.

Olemme olleet orpolassa nyt yhdessä Marian kanssa. Meillä on ollut tosi mukavaa tehdessämme perushoitoa ja leikkiessämme lasten kanssa. Tänäänkin orpolassa kuului paljon naurua, mikä tuntuu tosi mahtavalta. Tänään lasten mennessä päiväunille Maria teki minulle hienon afrikkalaisen lettikampauksen, ja samalla muistelimme erilaisia lauluja joita kumpikin osaamme. Maria toivoo pääsevänsä opiskelemaan sairaanhoitoa tai fysioterapiaa, "as God wishes" niin kuin hän tänään sanoi. Hänestä huokuu ilo ja lämpö toisia ihmisiä kohtaan, sekä ihana usko ja luottamus Jumalan huolenpitoon. On todellinen ilo saada tutustua häneen!

Jätän teille rukousaiheeksi lasten mahdolliset uudet kodit, sekä uudet orpolaan muuttavat lapset. Monelle orpolan lapsista on vuosien saatossa löytynyt ihana koti ja sen myötä toiveikas tulevaisuus. Kiitosaiheena on Maria, joka voi nyt olla päivittäin lasten ihanana sylinä.

Seikkailu villissä Afrikassa...

Takana on ihmeellinen retki Ruahaan, joka on Afrikan toiseksi suurin kansallispuisto Etelä-Afrikan Krugerin jälkeen. Matkustimme torstaina Iringaan kolmen tunnin päähän Ilembulasta ja jäimme sinne yöksi jatkaaksemme matkaa taas aamulla. Iringasta Ruahan portille oli matkaa noin kolme tuntia. Oli mahtavaa ajaa sisään portista sisään valtavaan lähes täysin luonnontilassa olevaan, asumattomaan luonnonpuistoon. Alue on uskomattoman kaunis: vuoria ja savannia silmänkantamattomiin, sekä maisemaa halkova joki, joka tosin nyt on kuivillaan. Pysähdyimme sillan kohdalla paikassa, missä oli aika paljon vettä, ja siellä veden pinnan alla liikuskeli viitisentoista virtahepoa! Ne nousivat välillä pintaan hengittämään ja sukelsivat taas. Muutama krokotiili makoili kivien päällä auringossa. Oli vaikeaa uskoa että virtahevot ovat todella vaarallisia ja hyvin nopeita juoksemaan maalla. Ne tappavat enemmän ihmisiä Afrikassa kuin mitkään muut eläimet.

 Yövyimme upeassa Mwagusi Lodgessa, syvällä Ruahassa luonnon keskellä. Majapaikkamme olivat kuin telttoja joiden ympärille oli rakennettu katto ja väljät seinät. Majojen läpi tuuli jatkuvasti, eikä etuseinää ollut hyttysverkkoa lukuun ottamatta, joten tuntui kun olisimme yöpyneet ulkoilmassa. Luonnon äänet kantautuivat telttaan pimeässä: norsut syömässä puiden lehtiä aivan teltan lähellä, linnut ja hyönteisten siritys. Toisena yönä kuulimme leijonan karjuvan! Leijonat ilmoittavat pimeässä reviirinsä karjumalla, ja niiden matala kumiseva ääni on pelottavan upea. Makasin valveilla pitkään kuuntelemassa sitä.

Parin päivän Ruahan retkeemme kuului kolme game drivea eli safariajoa ympäröivässä luonnossa. Meitä oli autossa viisi suomalaista, kaksi ruotsalaista, kuljettaja ja safariopas, joka oli kanssamme kaikilla kolmella ajolla. Yksi game drive kesti kahdesta ja puolesta tunnista neljään tuntiin. Opas kertoi eläimistä ja saimme kysellä häneltä kaikkea. Näimme kotkia, tukaaneja, värikkäitä lintuja, paviaaneja, pahkasikoja ja pieniä jyrsijöitä. Siellä täällä kirahvin pää nousi pensaston yläpuolelle, ja se oli joka kerta yhtä hätkähdyttävä näky! Ne kulkivat syömässä lehtiä puista pienissä ryhmissä. Myös norsut kulkivat pareittain ja laumana. Yksi norsu tuli aivan automme viereen. Vihdoin näimme sen mitä eniten odotin: kaksi kaunista naarasleijonaa kolmen pennun kanssa makoilemassa pensastossa. Pääsimme autolla parin metrin päähän, ja ne vaan nukkuivat rauhassa. Autoissa ei ollut ikkunalaseja ja ne olivat aivan avonaisia, joten tuntui aika hurjalta katsella leijonia niin läheltä.

Palatessamme lodgelle auringon laskiessa näimme leopardin, mikä on oppaan mukaan harvinainen näky. Leopardi liikkuu yksin hämärässä, joten sitä on vaikea nähdä.

Seuraavana päivänä söimme aamiaista maastossa ja näimme lisää ihmeellisiä otuksia. Illan hämärtyessä juuri kun olimme kääntymässä takaisin palataksemme lodgelle, näimme jotakin uskomatonta: Kirahvin, joka kummassakin takajalassa roikkui leijona! Opas kertoi että ne olivat samat naaraat jotka näimme edellispäivänä. Nyt ne olivat todellisia petoja, kummankin pää ja yläruumis aivan veressä. Katselimme järkyttyneinä kuinka kirahvi yritti liikkua leijonien tiukentaessa otettaan sen jaloista. Leijonanpennut yrittivät nekin purra kirahvia, joka oppaan mukaan oli kaiken lisäksi kantava. Jonkin ajan päästä kirahvi väsyi ja kaatui. Samassa leijonat olivat sen päällä ja toinen naaras alkoi kuristaa sitä. Koko tapahtuma kesti reilun tunnin, ja kun kirahvi lopulta lakkasi liikkumasta, leijonat olivat tosi uupuneita. Pennut alkoivat syödä ja emot lepäsivät puoliksi kirahvin päällä hengittäen raskaasti. Siinä nähtiin konkreettisesti luonnonlakien toteutuminen, yksi kuolee ja toiset saavat elää. Olimme muutaman metrin päässä, ja sydän kyllä hakkasi lujaa. En varmasti koskaan unohda sitä näkyä. Opas sanoi että tällaisia tilanteita pääsee näkemään vain pari kertaa vuodessa. Oli kuin oltaisiin katseltu National Geographikin dokumenttia sillä erotuksella että olimme aivan siinä vieressä!

Tänään palasimme takaisin töihin, ja oli ihana palata tutuksi tulleeseen Ilembulaan. Eilen illalla Leena vei minut tapaamaan tansanialaista kasvattitytärtään Mariaa, joka on yksi Daktarin lapset- kirjan päähenkilöistä. Tänään olimme Marian kanssa yhdessä orpolassa, hänen kanssaan on tosi ihana jutella ja olla. Hoidimme lasten aamupesut ja sekoitimme ugalin sekaan kanaa ja tomaattia lasten lounasta varten.

Tästä alkoi viimeinen viikkoni Ilembulassa. Uskomatonta miten nopeasti aika menee. Ensi maanantaina matkustamme Leenan autolla porukalla ensin Mikumiin, jossa yövymme. Tiistaiaamuna jatkuu matka Dariin. Siellä tapaan äidin ja aloitamme vajaan parin viikon lomareissumme vielä ennen Suomeen paluuta. Tuntuu että tiedosta koko ajan että aika täällä on käymässä vähiin. Tulen ikävöimään tätä paikkaa, näitä ihmisiä ja orpolan lapsia. Mutta onneksi on vielä tämä viikko aikaa.

Uudet tulokkaat

Taas on takana pari vauhdikasta ja mukavaa päivää lasten kanssa. Heidän hoitamisensa ja seuraamisensa on mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää, myös haastavaa. Iloitsen erityisesti niistä hetkistä jolloin voin rauhassa keskittyä yhteen lapseen. Tohinan keskellä tulee välillä sellaisia suvantoja, jolloin toiset lapset ovat kauempana, ja yksi heistä kiipeää syliini. Vilkkaimmatkin lapset rauhoittuvat ja saattavat viipyä sylissä puolikin tuntia jos siihen on mahdollisuus. On erityisen puhuttelevaa nähdä, kun kuusivuotiaatkin saattavat käpertyä syliin kuin pikkuvauvat. Yksi heistä nukahti kerran siihen sormi suussaan.

Orpolaan on pari päivää sitten tullut kaksi uutta vauvaa: noin kolmen viikon ikäinen poika Damson, ja pariviikkoinen tyttö, jolla ei vielä ole nimeä. Molempien äidit kuolivat synnytyksessä. Vauvat ovat kuin pieniä nukkeja, ja tuntuu hurjalta ajatella että heillä ei ole yhtä ihmistä, jonka lähellä he saisivat olla, niin kuin kuuluisi. Eilen ja tänään katsoin kun heitä ruokittiin: mamat pitävät heitä sylissään istuvassa asennossa ja juottavat heille velliä mukista, ihan niin kuin isoillekin lapsille. Kun he kasvavat parivuotiaiksi, he pääsevät sukulaistensa hoiviin, jos sellaisia on. Muussa tapauksessa he odottavat adoptiota.

Tällä hetkellä orpolassa neljä noin 4-6-vuotiasta lasta, joille ei ole löytynyt kotia. Parin tunnin ajomatkan päähän Mafingaan on valmistumassa parin kuukauden sisällä löytölasten koti, joka on tarkoitettu näille vanhemmille orvoille. Heti kun se valmistuu, ehkä jo ennen kuin palaan Suomeen, orpolamme vanhimmat lapset muuttavat sinne. Yksi orpolan parivuotiaista lapsista, suloinen hymytyttö, on varsinainen lottovoittaja: yksi sairaalan työntekijöistä ihastui tyttöön jo kun hänet löydettiin kylältä vastasyntyneenä. Sairaalan työntekijä aikoo adoptoida hänet tyttärekseen, ja tyttöä odottavat rakastavat vanhemmat. Toivon ja rukoilen että mahdollisimman monelle muullekin kävisi yhtä ihanasti.

Adoptio ei nimittäin välttämättä ole aina onnistunut. Siitä esimerkkinä on eräs noin viisivuotias poika, entinen orpolan asukki, jonka näen päivittäin liikuskelevan sairaalan talojen alueella. Hän asuu alkoholisoituneiden sukulaistensa luona ja on jäänyt heitteille. Tänä aamuna orpolaan mennessäni poika juoksi luokseni ja näytti kädessään olevaa leivänpalaa. Hän oli varmaankin saanut sen joltain naapurilta. Lähes joka ilta näemme hänet koputtelemassa oville ja pyytämässä ruokaa vaikka ilta olisi jo pimenemässä. Pojan tilanne huolestuttaa monia, ja hänelle saattaa löytyä paikka Mafingan löytölasten kodista, jossa hänen ei tarvitsisi huolehtia ruuasta tai vaatteista. Kannetaan näitä lapsia rukouksissa.

vastaanotto talon terassilla

Lasten kylän asukkaita

Vierailu Mufindin kylässä 28.-30.10

Sää muuttuu täällä Tansaniassa yhä helteisemmäksi, ollaan menossa kohti kuuminta aikaa. Muutaman päivän sisällä alkavat lyhyet sateet, ja marras-joulukuussa täällä Ilembulassa voi kuulemma olla hienoja ukkoskuuroja. Tänäänkin lämpöä oli varjossa +35 J

Palattiin sunnuntain vastaisena yönä Mufindista, missä oltiin tutustumassa paikalliseen avustusprojektiin. Torstaiaamuna me kaikki yhdeksän suomalaista ahtauduimme sairaalaan jeeppiin, ja ajelimme kolmen tunnin matkan ensin havu- ja eukalyptusmetsien läpi ja sitten Mufindin laajojen teeviljelmien halki. Teen viljelyä varten oli alun perin metsäisen maiseman keskelle tehty tekojärviä. Oli kummallista nähdä järviä pitkästä aikaa, ja maisema oli muutenkin epätodellinen, sillä teeviljelmät levittäytyivät silmänkantamattomiin kirkaan vihreinä.

 Saavuimme Fox Lodgelle, jossa majoituimme. Vuosikymmeniä Tansaniassa asunut pariskunta Geoff ja Vicky Fox ovat rakennuttaneet Mufindiin farmin, jonka yhteydessä on majoitusta ja harrastusmahdollisuuksia matkailijoille. He ovat olleet mukana mahdollistamassa ja rahoittamassa orpojen ja heidän sijaisperheidensä toimeentuloa ja tulevaisuutta Mufindissa. Heidän aloitteestaan on alueella vuonna 2005 käynnistynyt projekti, jonka tavoitteena on tukea paikallisten hyvin köyhien ihmisten toimeentuloa, tukea orpojen kasvua ja kouluttautumista, sekä ehkäistä HIVin leviämistä. Mufindin kylä on pienempi kuin Ilembula, ja paikallisten asuinolot ovat tosi vaatimattomat. Mufindissa ei ole vakituista lääkäriä, ja kun Leena tulee pariksi viikoksi kuukaudessa kylään, on vastassa paljon potilaita. Projektissa on mukana paljon vapaaehtoisia eri puolilta maailmaa. Foxien lisäksi Mufindissa asuu vakituisesti kaksi brittipariskuntaa, jotka ovat täyspäiväisiä projektin työntekijöitä.

Olin tosi innostunut päästessäni näkemään Mufindissa tehtävää työtä, sillä olen lukenut projektista parin vuoden ajan Leenan lähettäjäkirjeistä. Samana iltana kun olimme saapuneet, Leena vei minut ja kolme muuta suomalaista tutustumaan paikalliseen ”Lasten kylään”. Ihanalle kukkulalle on rakennettu neljä taloa, joissa orvot asuvat mamojen kanssa kodinomaisissa oloissa. Vielä kaksi taloa on rakenteilla. Tervehdimme lapsia ja mamoja, ja ihastelimme kodikkaita taloja. Lapset leikkivät ulkona ja juoksentelivat pihasta toiseen, ja näytti siltä että he todella viihtyvät siellä. Kävimme katsomassa myös työntekijöitä ja vapaaehtoisia varten rakennettua taloa, joka sijaitsi orpolan lähellä toisella kukkulalla. Alueelle on rakenteilla vielä lisää asuintaloja työntekijöille, sekä koulu ja Social-Center lasten kylän yhteyteen.

Seuraavana päivänä lähdimme keskelle varsinaista Mufindin kylää. Siellä asuvat Stevie ja Susan Winton, jotka ovat hekin omistautuneet avustustyölle Mufindissa. Se ovat asuneet vuosia Afrikassa, ensin Kongossa ja nyt Tansaniassa, ja perjantai-iltapäivänä heidän kotinsa muuntautui sairaalaksi. Leena ja suomalainen lastenlääkäri Jenny tutkivat sairaita lapsia talon terassilla, ja olin siellä heidän apunaan. Sydänlääkäri ja anestesialääkäri tutkivat potilaita talon muissa huoneissa apunaan sairaanhoitajaopiskelijat Kreetta ja Pauliina. Potilaat tulivat vuorollaan lääkärin konsultaatioon, jonka jälkeen he saivat mukaansa tarvittavat lääkkeet ja ohjeita jatkon suhteen. Kirjoitin muistiinpanoja kustakin potilaasta ja jaoin Susanin kanssa heille lääkkeitä. Oli todella mielenkiintoista seurata lääkärien työskentelyä kun he samalla kertoivat mitä havaitsivat. Monella potilaista oli HIVin oireita, ja heitä kehotettiin menemään testattavaksi mahdollisimman pian. Iltapäivän aikana potilaita tuli Wintonien taloon kymmeniä, kun heille oli kantautunut viesti lääkärien paikallaolosta.

Matkalla illalliselle Fox Lodgelle Leena halusi näyttää meille ystävänsä talon. Lähes kokonaan sokea HIV-positiivinen nainen asui kylätien laidalla pienen pienessä majassa. Näky oli pysähdyttävä: katto oli puoliksi romahtanut, ja seinät huterat. Majassa oli maalattia ja vain muutamia astioita sekä sänky. Vajaan kymmenen neliön kokoisen majan kaikki nurkat oli lakaistu huolellisesti. Pihassa juoksi pari pientä kanaa, ja talon vessa oli vain reikä maassa majan takana. Leena jututti naista ja silloin taas olisin niin toivonut että olisi ollut yhteinen kieli. Olisi tehnyt mieli jotenkin rohkaista ja tukea sitä naista, niin uskomattoman vaatimattomissa oloissa yksin elävää sairasta ihmistä. Kun lähdimme eteenpäin, oli autossa todella hiljainen ja mietteliäs tunnelma.

Mufindin reissu oli monin tavoin upea kokemus, olisin vain toivonut että olisimme voineet olla siellä kauemmin. Vapaaehtoisesti siellä asuvien avustustyöntekijöiden halu palvella ja auttaa paikallisia oli innostavaa ja koskettavaa. Ja parasta siellä kuten Ilembulassakin, on paikallisten ihmisten kohtaaminen. Heiltä voi oppia niin paljon. Ihmisten kiitollisuus siitä vähästä mitä heillä on on puhuttelevaa. Heidän luottamuksensa rukouksen voimaan ja Jumalan apuun valtavasti toivoa!

Fox Lodgella sain toteuttaa pitkäaikaisen unelmani, opettelin ratsastamaan J. Lähdimme liikkeelle aikaisin aamulla tansanialaisen oppaamme Daudin kanssa. Hän valitsi meille kullekin hevosen ja lähdimme suoraan maastoon samalla kun Daudi ohjeisti meitä. Ratsastimme ensimmäisenä aamuna reitin, joka kulki osittain sademetsän halki. Toisena aamuna kiertelimme läheisiä kukkuloita. Daudi opetti meidät ravaamaan ja laukkaamaan. En ole ennen ratsastanut itse ilman että joku taluttaisi, ja oli aivan mahtava kokemus ratsastaa maastossa! Fox Lodgella näimme myös Masai-sotureita, jotka toimivat siellä vartijoina. He olivat vaikuttava näky perinteisissä värikkäissä viitoissaan ja koruissaan. Koko yön he istuivat majoitusrakennusten keskellä sijaitsevalla isolla kivellä valvomassa aluetta.

Terveisiä täältä helteestä ja ihanaa lumentulon odotusta :)

sairaanhoitaja puhuu hyvästä terveydestä

Vauvojen huoneen ihania asukkeja

“Put all things in the hand of God”

Kaksi päivää sitten paikallinen sairaanhoitaja Jestine kutsui minut muutaman muun suomalaisen kanssa kotiinsa illalliselle. Hän asuu pienessä, ehkä kymmenen neliön asunnossa, jossa on kaikki välttämätön, eikä mitään ylimääräistä. Sain taas kokea ihmeellistä lämpöä ja vieraanvaraisuutta, kun toivotti meidät tervetulleeksi, ja istuimme vieri vieressä pienen huoneen lattialla. Jestine oli valmistanut monen ruokalajin aterian, ja syödessämme juttelimme mielenkiintoisista asioista.

 Jestine on kotoisin pienestä masaikylästä ja kuuluu siis masaiheimoon, joka on yksi tunnetuimmista afrikkalaisista heimoista. Masailla on vuosituhantiset perinteet, ja he asuvat edelleen laajalti Tansanian ja Kenian alueella. Serengetin kansallispuisto on masaiden tunnetuinta asuinaluetta. Kylästään lähteneenä, kouluttautuneena naisena Jestine on heimonsa silmissä moderni ja erilainen nainen, ja hän kertoi masaiden tasapainottelusta oman kulttuurinsa ja ”uuden maailman” välillä. Hän puhuu masaikieltä, swahilia ja englantia sujuvasti. Hän kertoi unelmastaan levittää Tansaniassa parempaa terveydenhuoltoa ja parantaa myös maan luterilaisten sairaaloiden tilannetta. Valtion sairaalat ovat taloudellisesti paljon paremmassa asemassa, sillä kirkon sairaalat eivät ymmärtääkseni saa juuri mitään avustusta valtiolta. Tässä lähetysjärjestöillä kuten Lähetysseuralla on todella merkittävä rooli. Kirkon sairaalat/lähetyssairaalat tavoittavat niitä ihmisiä, jotka asuvat syrjässä ja ovat pitkälti terveydenhuollon ulottumattomissa. Jestine mainitsi monta kertaa, että meidän tulee rukoilla näiden näiden asioiden puolesta, jotta ehkä ensi vuonna tilanne olisi parempi.

Hän totesi että kaikki elämän asiat on jätettävä Jumalan käsiin. Täällä Tansaniassa luottamus siihen huolenpitoon on monen ihmisen ainoa toivo. Ruoka, vaatteet, terveys ja kaikki varat ovat kehitysmaissa monelta tavoittamattomissa, ja elämän hauraus näyttäytyy täällä aivan uudella tavalla.

Eilen sain olla mukana katsomassa, kuinka Ilembulan sairaala lähtee liikkeelle ja tavoittaa ihmisiä kaukanakin. Minä, sairaanhoitajaopiskelija ja suomalainen lääkäri, sekä kaksi paikallista sairaanhoitajaa ja kaksi vapaaehtoista matkustimme jeepin kyydissä kahteen syrjäiseen kylään jakamaan lääkkeitä. Kun saavuimme ensimmäiseen kylään, oli kylän kirkon luo kokoontunut noin 60 avun tarpeessa olevaa kyläläistä. Kirkko oli pelkistetty, kaunis, ja selkeästi siellä oli kokoonnuttu jo pitkään. Pappi rukoili, luki pätkän Raamatusta ja siunasi kaikki paikalla olijat. Kylän evankelista esitteli meidät, ja sitten ihmiset jakaantuivat kukin tarpeensa mukaan sen hoitajan tai lääkärin luo, jonka apua tarvitsivat. Ihmiset tulivat yksi kerrallaan lääkärin puheille, ja siirtyivät siitä sairaanhoitajan luo saamaan tarvittavat lääkkeet. Minä ja ilembulalainen sairaanhoitaja istuimme eräässä pienessä huoneessa, jossa ei ollut mitään muuta kuin kolme tuolia. Yksi kerrallaan ihmiset tulivat kertomaan sairaanhoitajalle vaivoistaan ja kysymään neuvoa. Hoitaja käänsi minulle kunkin keskustelun jälkeen mistä oli kyse, ja mitä hoitoa hän oli suositellut. Moni näistä ihmisistä jännitti sairaalaan tulemista tai hänellä ei ollut varaa matkustaa Ilembulaan hoitoa saamaan. Yritin kysellä ihmisten kuulumisia sillä vähällä swahilin osaamisella mitä minulla on. Moni näytti rohkaistuvan lyhyestäkin kohtaamisesta. Ennen kun lähdimme, paikalliset mamat tarjosivat meille teetä ja leivonnaisia. Taas kerran heidän halunsa palvella kosketti, varsinkin kun olot kylässä olivat hyvin vaatimattomat.

Toisessa kylässä sama toistui. Ensin kaikki paikallaolijat kokoontuivat hartauteen, jonka jälkeen seurasi lääkärin lyhyitä tutkimuksia ja lääkkeiden jakoa. Paikalla oli kaikenikäisiä ihmisiä lapsista vanhuksiin. Moni näytti väsyneeltä ja sairaalta, ja kaikki apu otettiin vastaan kiitollisuudella. Toiset näyttivät ottavan lääkkeet vastaan epäillen. Taikausko on edelleen vahvasti juurtunut tansanialaiseen ajatteluun, ja länsimaiseen lääketieteeseen ei oikein osata suhtautua. Lähes joka kylässä on oma paikallinen parantaja tai poppamies, joka hoitaa sairauksia taikakeinoin. Tutut lääkärit täällä ovat kertoneet, että monilla potilailla on kehossaan partakoneen terällä tehtyjä viiltohaavoja, jotka liittyvät juuri näihin poppamiesten hoitoihin. Hoidot voivat olla kohtalokkaita potilaalle, sillä parantajat eivät desinfioi käyttämiään välineitä. Surullinen esimerkki on se, että jos lapsi on sairastunut, saatetaan lapsen äidin ulkoiset sukupuolielimet leikata pois rangaistukseksi, joka voi johtaa siihen että äiti kuolee verenvuotoon.

Vaikka HIV/AIDSvalistus etenee Afrikassa ja Tansaniassa, uskovat monet että HIV on kirous, jonka vihastunut sukulainen, naapuri tai poppamies on langettanut. Sairauden leviämistapaa ei tiedetä, tai valistukseen suhtaudutaan välinpitämättömästi. Yksi laajalti vallitseva uskomus on, että tästä sairaudesta paranee makaamalla neitsyen kanssa. Se on esimerkiksi Sambiassa johtanut siihen, että valtava määrä aivan pieniä lapsia raiskataan. AIDS leviää Afrikassa huimaa vauhtia ja sairauden takia orvoiksi jääneitä on pelkästään Tansaniassa kymmeniätuhansia. Moni orpolan lapsista on menettänyt vanhempansa tästä syystä, ja moni heistä kantaa itse samaa kuolemaan johtavaa sairautta. Välillä lääkäreiden puhetta kuunnellessa tilanne tuntuu todella epätoivoiselta. Onneksi tällä mantereella on myös paljon ihmisiä, jotka taistelevat HIVin ja AIDSin leviämisen estämiseksi.

Esirukouspyynnöksi jätänkin teille HIVin vastaisen työn ja jo sairastuneet afrikkalaiset. Let´s put all things in the hand of God.

Antti, Leena ja Annie sairaalan portilla. Pieni sylimarakatti Elisha :). Valloittavan neidin hymy.

Kolmas viikko täällä alkaa huomenna! Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt tosi nopeasti, mutta toisaalta on kuin olisi ikuisuus siitä, kun nousin lentokoneeseen Helsingissä. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua jo tähän mennessä. Kuten kohtaamisia ei niin mukavien eläinten kanssa, tunnelmallista kynttilänvalossa lueskelemista sähkökatkoksen takia, ja monenmoisia tilanteita lasten kanssa. Jokainen kokemus, oli sitten ikävä tai ihana, tuntuu silti merkittävältä. Olen saanut kokea täkäläisen elämän upeita, hankalia, vähän pelottaviakin puolia, mutta haluan ajatella että ne kaikki ovat osa tätä ainutlaatuista matkaa. Luottamus Isän huolenpitoon on mulla tällä hetkellä tosi konkreettinen, koska olen saanut huomata etten todellakaan ole yksin tässä elämäntilanteessani täällä, kaukana kotoa.

Tällä viikolla olen ollut aika uupunut, ja olenkin nukkunut paljon. Osittain se johtuu varmasti siitä, että matka on vielä aluillaan, ja kaikki uusi verottaa. Toisaalta orpolassa työskentely on sekin välillä todella voimia vievää. Olen ollut siellä pääasiassa ainoana ulkopuolisena työntekijänä mamojen lisäksi, ja välillä olen käytännössä ollut ainoa aikuinen samassa isossa tilassa lasten kanssa. On etuoikeus saada olla heidän kanssaan, ja haluaisin antaa parastani ollessani siellä. Siksi on elintärkeää pitää huolta levosta ja siitä, että saan käsiteltyä orpojen kanssa ollessa mieleeni nousevia asioita. Olen lukenut näiden kahden viikon aikana tosi paljon. Leenalla on olohuoneessaan iso kirjahylly täynnä hyviä kirjoja, ja usein hän suosittelee minulle mitä kannattaisi lukea vapaa-ajalla. Ensimmäinen lukemani kirja Kuulin pöllön kutsuvan kertoo nuoresta papista, joka muuttaa kahdeksi vuodeksi syrjäiseen intiaanikylään. Leena suositteli sitä, sillä se käsittelee moralisoimatta ja viisaasti vieraaseen kulttuuriin sopeutumista. Sen lukeminen herättikin paljon ajatuksia, ja oli tosi antoisaa. Samoin Uutta Testamenttia olen lukenut paljon, ja ihan uudenlaisella innolla.

Tänään oli taas jumalanpalvelus kylän pääkirkossa, aivan lähellä tätä sairaalan aluetta. Jumis alkoi kahdeksalta ja kesti lähes kolme tuntia, sillä tällä kertaa siellä esiintyi kolme kuoroa! Yksi kuoroista oli vanhempien naisten kuoro, sitten oli paikallinen mieskuoro, ja lähes viidenkymmenen laulajan lapsikuoro. Palvelus alkoi lapsikuoron tanssiessa pitkin kirkonkäytävää laulaen samalla. Oli uskomattoman upean kuuloista, kun lasten äänet kaikuivat kirkossa melkein kuin myrsky! Ensimmäinen lapsista kantoi ristiä ja muilla oli käsissään kukkia. He esiintyivät messussa useaan otteeseen, ja näyttelivät myös pari lyhyttä näytelmää. Istuimme kolmen muun suomalaisen kanssa kirkon penkissä ja kaikilla meillä oli vedet silmissä.Vaikkemme ymmärtäneet saarnaa tai tekstejä laulut puhuttelivat, ja rukouksiin yhdyimme suomeksi.Lähdin kirkosta tosi hyvällä ja virkistyneellä mielellä.

Ensi viikon torstaina me kahdeksan täällä olevaa suomalaista lähdemme Mufindin kylään, jonne on täältä noin kolmen tunnin automatka. Leena lähti sinne jo tämän viikon alussa englantilaisen Annien ja Antin kanssa. Lähdemme katsomaan mitä työtä siellä tehdään. Mufindissa on tarvetta lääkäreille, ja muun muassa Leena työskentelee siellä noin kahden viikon ajan joka kuukausi. Siellä on myös oma orpokotinsa, johon pääsen tutustumaan. Viivymme siellä kolme päivää eli palaamme viikonlopuksi takaisin tänne Ilembulaan. On kiva päästä näkemään erilaita tansanialaista arkea ja saada samalla vähän maiseman vaihdosta. Mufindin reissun myötä täältä lähtee pois kolme suomalaista, ja pian tilalle tulee uusia. Porukka siis vaihtuu jatkuvasti, mikä tuntuu nyt jo vähän kummalta kun ollaan ehditty tutustua. Mutta kukin on täällä aikansa, ja jokaisen työpanoksesta jää tänne jokin palanen. Ja jokainen palaa täältä kotiin mukanaan unohtumattomia muistoja.

Sain pari päivää sitten tietää, että saan kotoista seuraa kotimatkalle, kun lähden joulukuussa kohti Suomea. Äiti tulee tänne puoleksitoista viikoksi marraskuun lopulla! Ilembulaan asti hän ei tule, vaan tapaamme Dar Es Salaamissa, josta toivon mukaan pääsemme jatkamaan matkaa kohti Tansanian pohjoisosia. Tarkoituksena olisi päästä Norongoron kraaterin luonnonpuistoon Serengetin kylkeen katsomaan villieläimiä! Se on aivan uusi kokemus meille kummallekin, ja olen iloinen siitä että meille järjestyy tällainen lyhyt loma yhdessä täällä.

Siunausta teille rakkaille sinne kotiin!

"Kuule Isä taivaan pyyntö tää..."

Tuttu laulu on soinut mielessä tänään. Yhden suomalaisen lääkärin kanssa laulettiin sitä tänään orpolassa, eikä sen laulun sanat ole ehkä koskaan ennen tulleet niin lähelle kuin tässä ympäristössä. Tansaniassa sitä sopii laulaa siitäkin syystä, että Tansanian kansallislaulun melodia on juuri tuo sama. "Kuule Isä taivaan pyyntö tää: auta ettei kukaan yksin jää. Katso Isä lasta kärsivää, siunaa koko maailmaa."

Parin viime päivän aikana suomalaisten keskuudessa on ollut liikkeellä mahatautia, ja puolet porukasta on ollut heikossa kunnossa. Itse olen toistaiseksi säästynyt. Todennäköistä on, että pöpö on tullut ruuasta, mutta toisaalta ollaan kaikki syöty samaa ruokaa ja osa on säilynyt terveinä. Tänään moni on päässyt taas jaloilleen, toivotaan että tauti jäisi tähän eikä leviäisi enää.

Tänään on ollut tavanomainen päivä, josta suuren osan vietin orpolassa. Siellä on ollut parina päivänä aikamoinen melske, sillä viikonloppuna ja alkuviikosta lasten tavalliset rutiinit ovat muuttuneet. Täällä on käynyt useita vierailijoita ja suomalaisten ryhmiä, joita varten lapset on puettu parhaimpiinsa, eikä isojen lasten ole tarvinnut mennä Montessori-leikkikouluun. Kaikki se on tietysti lapsille yhtä juhlaa, mutta sen jälkeen he ovat olleet tosi väsyneitä. Tänäänkin pallot ja tavarat lentelivät pitkin poikin, yksi lapsi putosi tuolilta ja toisella jäi sormet oven väliin, ja itkuisia riitoja sattui vähän väliä. Jossain vaiheessa olin yksin huoneessa kymmenen lapsen kanssa, ja yritin vain pitää huolta ettei mitään isompaa vahinkoa pääsisi sattumaan. Siinä olikin tekemistä, kun oli vielä yksi vauva kummallakin käsivarrella... Orpolasta lähtiessä tuntui, että voisin mennä suorinta tietä nukkumaan. Ne lapset ovat ihania, mutta voin vain kuvitella millaista on sillä mamalla, joka saattaa joutua jäämään yksin vuoroon kaikkien viidentoista kanssa. Tällaista en ole suomalaisessa päivähoidossa päässyt kokemaan :)
Yksi täällä vierailleista porukoista koostui suomalaisista entisistä Tansanian läheteistä, jotka tulivat kiertelemään entisiä kotikulmiaan. Oli hienoa istua heidän kanssaan illallisella ja kuulla miten erilaista heidän aikanaan oli ollut. He muistelivat menneitä, hurjiakin kokemuksia hymyssä suin, ja juttelivat tansanialaisten keittäjiemme kanssa virittääkseen swahilin taitojaan. He kyselivät kiinnostuineina meiltä nuoremmilta miksi olemme tulleet ja miten olemme viihtyneet. Moni meistä, niin kuin heistäkin, on kokenut jonkinlaista kutsumusta lähteä, tietämättä mitä edessä on. Samoin koen itsekin, vaikka vielä on vaikea sanoa tulenko joskus viettämään täällä enemmänkin aikaa. Joka tapauksessa olen tosi onnellinen, että tämä lapsuudesta asti ollut unelma toteutuu tässä ja nyt.

Aamupäivällä olin yhden tunnin Montessori-leikkikoulussa seuraamassa mitä siellä tapahtui. Siellä 4-6-vuotiaat istuvat violetit koulupuvut yllään, ja opettelevat leikkien kautta lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen perusteita. Välillä naisopettaja kääntää muoviämpärin väärin päin ja alkaa rummuttaa, lapset kantavat penkit sivuun ja alkavat laulaa ja tanssia opettajan toimiessa esilaulajana. Lapset nauttivat siitä, ja sitä riemua on ihana seurata. Välillä joku lapsista laulaa sooloa ja muut ovat taustakuorona. Lauluihin liittyy tietyt liikkeet ja leikit, enkä kyllästy ihailemaan sitä miten taitavasti lapset hallitsevat suomalaisen korvaan monimutkaisia melodioita ja rytmejä. Lapset saavat päivittäin Montessorissa myös lounaan, ja tänään minullekin tarjottiin ugalia, joka on tansanialainen yleinen ruoka. Ugali on jonkinlaista maissipuuroa, joka muistuttaa tahmeaa kiinalaista riisiä. Sitä syödään lihan, kalan tai vihannesten kanssa, ja yleensä se syödään käsin nimenomaan oikealla kädellä. Minulle kuitenkin annettiin lusikka, ja lapsia nauratti kun istuin heidän kanssaan lattialla ja söin lusikalla enkä käsin.

Iltaisin aurinko laskee seitsemään mennessä, ja pimeän tullen kaikki vetäytyvät omiin huoneisiinsa, ellei sitten ole yhteistä leffailtaa tai muuta ohjelmaa. Vaikka tuntuu vähän oudoltakin, että on niin paljon omaa aikaa iltaisin, olen oppinut tykkäämään siitä. Se antaa mahdollisuuden rauhoittua ja sulatella päivän tapahtumia ennen nukkumaanmenoa, minkä koen tosi tärkeäksi. Päivisin tapahtuu tosi paljon, ja niin moni asia on ihan uutta minulle, että rentoutumisen ja oman tilan merkitys kasvaa. Jatkuvasti havahdun siihen, että olen ihan oikeasti täällä, vaikka se on vieläkin jotenkin epätodellista :) On ihana lukea hyviä kirjoja (kuten Raamattua!) ja kirjoittaa asioita ylös. Toivon että täältä tarttuisi mukaan jotain siitä afrikkalaisesta kiireettömyydestä, joka arvostaa ihan pelkkää paikallaan olemista ja lepoa.

sairaalan pihapiiriä, ja makkarapuu savannilla

auringonlasku "takapihallamme", ja leikkimistä orpolassa

Huojentuneella mielellä...

...sillä vihdoinkin sain internetin toimimaan!! :) Tein tänään muutaman tunnin retken pikkubussilla eli dalla-dallalla 30 km päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin Makambakoon, josta sain toimivan liittymän puhelimeen, ja sen myötä yhteydenpitomahdollisuudet paranevat monin verroin. Huomenna ajattelin ostaa kylältä kirjekuoria, ja aloittaa kirjoittamaan perinteistä postia sinne kotiin.

Asustelen täällä oloaikani yhdessä Ilembulan luterilaisen sairaalan vierastaloista, pienessä kahden hengen huoneessa. Huone on yksinkertainen, mutta ihan kotoisa. Näköala ikkunastani on upeimpia mitä koskaan olen nähnyt: savanni akaasiapuineen, ja sen takana vuoret. Savannilla on ihanaa käydä kävelemässä iltapäivällä, kun kuumuus hellittää, ja lisäksi se on turvallista sillä villieläimiä ei juuri lähistöllä ole. Käärmeitä ja skorpioneja tosin löytyy, joten jalkoihinsa pitää katsoa :) Myös Ilembulan kylällä on mukavaa käydä. Koska kylä on pieni, kaikki tarpeellinen on pienellä alueella: kaksi ostoskatua, joiden kojuista saa ostaa mitä vain: kangoja, hedelmiä, saippuaa, vaatteita, käsintehtyjä koreja ja paljon muuta. Liikkuminen täällä on päiväsaikaan turvallista, mutta meitä on kehotettu pimeän tullen pysymään sisällä, sillä varkauksia on jonkin verran. Pimeässä ulkona liikkuminen ei houkuttele myöskään siksi, että pimeys on täällä todella säkkipimeää, ja ilta tulee hetkessä seitsemän aikaan. Tähtitaivas on upea, sillä katu- tai muita ulkovaloja täällä ei ole.

Olo on huojentunut muutenkin. Ensimmäisten päivien jatkuva hämmennys alkaa olla takana, kun olen alkanut hiljalleen tottua afrikkalaiseen arkeen. Ensimmäisinä päivinä swahili kuulosti aivan täysin käsittämättömältä, ja kaikki oli uutta matkaseuraa, työtovereita, paikallista väkeä, ilmastoa ja olosuhteita myöten. Oli vain hypättävä mukaan, ja se on ollut todella mielenkiintoista ja haastavaa. Olen oppinut joitakin yksinkertaisia swahilin fraaseja, mikä helpottaa jo paljon kanssakäymistä paikallisten kanssa. Vaikka englanti on Tansanian toinen virallinen kieli, Ilembulassa sitä osataan pääasiassa heikosti. Kirkossa käydessämme Leena on esitellyt meidät uudet tulokkaat seurakunnalle, ja sen jälkeen moni on tullut juttelemaan kadulla tai sairaalan pihapiirissä.  Minut, Antti ja muut vastasaapuneet on otettu todella lämpimästi vastaan. Vatsakin on tottunut ihan hyvin paikalliseen ruokaan, jota sairaalan keittiössä työskentelevät mamat valmistavat meille vapaaehtoisille ja työntekijöille. Päivittäin täällä syödään riisiä, pastaa, perunaa tai paistettua banaania papujen, lihan ja erilaisten kastikkeiden kanssa. Tansanialaiset tuoreet hedelmät ovat uskomattoman maukkaita.

Heti ensimmäisenä kokonaisena Ilembulan päivänäni pääsin tutustumaan orpolaan, ja olen sen jälkeen viettänyt siellä paljon aikaa. Lapset ovat kertakaikkiaan suloisia, ja heidän kanssaan on ihana olla. Orpolassa on tällä hetkellä n. 15 lasta, joista vanhin täyttää pian kuusi, ja nuorin syntyi viime viikonloppuna. Aivan pieniä vauvoja on nyt kolme, ja heidän kaikkien kohdalla äiti on kuollut synnytyksessä, tai sen seurauksena saatuihin verenvuotoihin  pian synnytyksen jälkeen. Alle vuoden ikäisiä pikkuisia on kolme. Vauvat asuvat ja nukkuvat omassa huoneessaan omissa pinnasängyissään. Noin kaksivuotiaita taaperoita on kuusi, ja sitä vanhempia 4-6-vuotiaita on kuusi. Vanhimmat lapset ovat päivisin muutaman tunnin läheisessä Montessori-leikkikoulussa, joten aamupäivisin orpolassa aika kuluu pienimpiä hoivatessa.

Orpolassa on kerrallaan vuorossa kaksi mamaa, joilla riittää työtä lastenhoidossa, pyykinpesussa ja ruuan valmistamisessa. Heidän apunaan olen pessyt, vaihtanut vaippoja, syöttänyt ja tehnyt muita askareita.Suuri osa ajasta kuluu leikkiessä. Lapset kaipaavat syliä valtavasti, heti sisään tullessa he juoksevat vieralijoita vastaan ja pysyttelisivät sylissä pitkiä aikoja. Leena tuntee jokaisen lapsen tarinan: joku on löytynyt vastasyntyneenä kadulta, toinen metsästä. Jokaiselle toivotaan ja rukoillaan hyvää kotia, ja joillekin sellainen on löytynyt ja adoptioprosessi aloitettu. Jokainen hetki näiden lasten kanssa on jollain lailla erityinen, sillä jokainen hyväksyvä katse ja kosketus voi piirtyy heidän mieliinsä, ja antaa heille kokemuksen heidän jokaisen mittaamattomasta arvosta. Tänä aamuna sairaalan kappelin aamuhartaudessa kuusi nuorinta lasta kastettiin kuoron laulaessa upeasti, ja koko seurakunta oli rukoilemassa heidän puolestaan. Se oli valtavan liikuttava hetki.

jatkoa edelliseen...

Leena esitteli meille sairaalan kaikki osastot toissapäivänä. Kävimme keskolassa katsomassa käsittämättömän pieniä, reilusti alle kilonpainoisia vauvoja, jotka olivat äitiensä rinnalla hyttysverkon alla. Teho-osastolla näimme heikossa kunnossa olevia aids-potilaita. Lastenosastolla oli lapsia perheineen, moni oli jo toipunut hyvin, toiset olivat hentoisia ja todella sairaan oloisia. Kaikkialla sairaalan pihalla istuskeli ihmisiä, suuri osa heistä sairaiden omaisia. On ollut todella koskettavaa nähdä näitä ihmisiä. Monien silmistä kuvastuu huoli ja suru, mutta silti täällä on paljon naurua ja ihanaa huumoria. Kylällä soi jatkuvasti iloinen musiikki ja kaikki tervehtivät toisiaan hymyillen leveästi. Päivän kuumimpaan aikaan ihmiset saattavat istua puiden alla tunteja tekemättä mitään. Siinä olisi oppimista meillä kiireisillä länsimaalaisilla.

Sairaalan kappelissa on joka aamu hartaus, jossa luetaan tekstejä, rukoillaan ja lauletaan. Ihmiset laulavat niin kauniisti, ja spontaanisti äänissä, sitä ei voi kuin kuunnella kyynel silmässä. Ihanaa on aloittaa aamu sellaisissa tunnelmissa. Orpolassa mamat laulelevat pitkin päivää lauluja, joissa vilahtelee sana "yesu" eli Jeesus. Suurin osa ihmisistä täällä on kristittyjä.

Hengissä :)

Hei rakkaat ihmiset siellä kotona!
Olisin kirjoittunut jo aiemmin, mutta on ollut teknisiä ongelmia. Nytkin kirjoitan Pauliinan koneella, joka on sairaanhoitajaopiskelijana täällä. Sain mutkien kautta hankittua SIM-kortin, mutta nettiin sillä ei vielä pääse, vaikka kauppias vakuutti että kortti toimisi. Mutta täällä asiat järjestyvät pikkuhiljaa, ja kun yhteistä kieltä ei juuri ole, saattaa hyvinkin tulla väärinymmärryksiä :) Mutta viittomakielellä, muutamalla swahilin sanalla ja englannilla pärjää joten kuten.

Olen siis perillä lopullisessa määränpäässä, Ilembulassa. Saavuimme tänne bussilla maanantai-iltana. Bussissa tuli rukoiltua paljon, sillä kuski ajoi rajoituksista huolimatta hurjaa vauhtia jyrkillä vuoristoteillä. Matkalla näkyi upeita maisemia, vuoria ja savannia. Ajoimme Mikumin kansallispuiston halki, jolloin näin muutaman seepran, kirahveja, gaselleja ja norsun!! Uskomatonta kulkea täällä upeassa luonnossa. Lämpöasteet ovat yli +30 jatkuvasti, mutta täällä ylängöllä onneksi puhaltaa ihana tuuli.

Tällä hetkellä täällä on monta suomalaista. Pariskunta Jenny ja Esa, joista Jenny on lääkäri ja Esa insinööri. Anestesialääkäri Siru, joka asuu kämppiksenäni sairaalan vierastalossa, sekä kaksi sairaanhoitajaopiskelijaa Jyväskylästä Kreetta ja Pauliina. Eilen tänne tuli vielä suomalainen lääkäri Marianna miehensä kanssa. Syömme päivittäin kolme ateriaa sairaalan ruokailuhuoneessa, ja juttelemme samalla kokemuksistamme. Vertaistuki on uudessa ympäristössä ja kulttuurissa tosi tärkeää, ja meillä tuntuu olevan jo nyt yhtenäinen porukka. Leena kutsuu suomalaisia ja muita vieraita kotiinsa pienin väliajoin kahville, ja pari päivää sitten istuimme syömässä jätskiä hänen takapihallaan, josta on uskomaton maisema savannille. Kolme kertaa viikossa Leenan luona jumpataan, olin eilen ensimmäistä kertaa mukana. Nauroimme kippurassa, kun teimme jumppaliikkeitä vanhan 80-luvun jumppakasetin tahdissa :) Leena on ihana ja pohjattoman sydämellinen. Kun kuljemme hänen kanssaan kylällä tai sairaalan alueella, hän tervehtii kaikkia vastaantulijoita lapsista vanhuksiin.

Lähtö lähenee :)

Lohjalla Mantereiden Yrjölässä on meneillään kiireinen viimeinen tunti ennen kentälle lähtöä... Rinkan sisältö on osittain vielä levällään lattialla, mutta olen onnellinen siitä, että tavaraa ei ole ihan mahdottomasti. Kone lähtee kohti Lontoota klo 16.00 ja sieltä eteenpäin kolme tuntia myöhemmin. Matkustan Tansaniaan yhtä matkaa toisen vapaaehtoisen, Antin kanssa.
 Perillä Dar-Es-Salaamissa ollaan sunnuntaiaamuna klo 6.00 Suomen aikaa! Sieltä jatketaan seuraavana aamuna bussilla matkaa kohti varsinaista päämäärää, Ilembulaa, jossa Leena Pasanen on vastassa.
 On ihanaa lähteä, vaikka jännittää ja mietityttää vielä moni asia. Uskomatonta, että tässä on juuri toteutumassa unelma, josta olen haaveillut vuosia! Odotan, että pääsen kertomaan, mikä siellä odottaa :)